Vaiston varassa

Me vuokrattiin elokuva Pingviinien matka.. Tykkäsin.

Ne oli niin kauniita kun ne tanssivat rakastuneina toisilleen, ja kaunista on elämän yksinkertaisuus selviytymistaisteluna, joka vääjäämättä päättyy häviöön, kaikkien kohdalla.

Eikä mua yhtään ärsyttänyt runollisia minä-muodossa puhuvat kertojat, en kokenut sitä eläinten inhimillistämisenä, niin kuin kritiikeistä luin joidenkin kokeneen.

Minusta eläinten kokeman kuvaaminen ei ole eläimen inhimillistämistä, vaan ihmisen eläimellistämistä, ja se on aivan oikein. On turha väittää, että meidän rakkautemme tai pelkomme olisi jotain muuta kuin vaistomaista toimintaa.

Ihmiset katsovat maailmaa ihmisnäkökulmasta, ja joskus erehtyvät luulemaan, että se on ainut näkökulma. Me osaamme kuvata satuttavin sanoin ihmislapsen kokemaa hylkäämistä, mutta jos eläimen kohdalla sama nähdään leimautumisena lajiin ja yksilöön ja stressitason nousemisena leimautumiskohteen kadotessa elämästä, ei asiassa ole mitään muuta eroa kuin näkökulma, jonka sitä tarkasteleva on muuttanut empaattisesta kliinisesti tarkkailevaksi.

Onhan erojakin, tietenkin. Ilman ihmismäistä ilmaisukykyä elämä rajautuu vain oman elämän kokemiseksi. Pingviinit eivät tiedä, mitä muualla maailmassa on, tai edes että muuta maailmaa on olemassa. Ne eivät tiedä, mitä muut kokevat, tuntevat, tai miten elävät. Mutta eikö elämän rajautuminen omaan kokemukseen juuri nyt tee kokemisesta paljon, paljon voimakkaampaa kuin mihin ihminen monimutkaisine tilannetajuineen koskaan pystyy?