Pari viikkoa sitten mursin varpaani treeneissä. Se leikattiin, ja samalla mun iät ja ajat kiusannut polveni pistetiin kuntoon. Viime viikot oon loikkinut yhdellä jalalla ja ollut iloinen, että pikkusisko on ollut pitämässä seuraa.
Me ollaan lähennytty paljon, ja puhuttu kaikenlaista. Menneisyydestä, ja ennenkaikkea tulevasta.
Siitä puhuminen on hirvittävän vaikeaa.
En oo koskaan mieltänyt itselleni tulevaisuutta. En oo koskaan ajatellut, että eläisin yli kolmekymppiseksi. Oon ollut varma siitä että kuolen, ja nyt kun oon ollut terveenä sen aikaa, ettei kuolema juuri nyt tunnu ajankohtaiselta, oon varma siitä, että maailmanloppu tulee.
Ihan tosissaan.
Olen ihan varma siitä, että napajäätiköt sulavat ja siellä alla piilevät kaasut pamauttavat kaiken pois ihan tässä kohta. Oon siitä niin varma, etten mieti tulevaa. Että katselen kaikkea sellaisin silmin, että olen luopumassa siitä piakkoin.
Mun varmuuteni maailmanlopusta ei johdu varmaankaan pelkästä ilmastonmuutosuutisoinnista, vaan siitä, etten osaa nähdä tulevaisuutta. En vain osaa. Lapsena kukaan ei osaa, ja sen jälkeen elämä on ollut vähän sellaista, ettei ole kannattanut suunnitella. Mitä vähemmän on suunnitelmia, sen vähemmästä joutuu luopumaan.
Musta on hassua, että joku rakentaa jotain ja musta on vähän hassua, että joku tahtoo tehdä investointeja tulevaisuuteen. Että joku vaikka säästää rahaa. Mä oon vaan vakaasti päättänyt räjähtää maapallon mukana.
Tietenkin minäkin puuhailen kaikenlaista. Kaikkea, mikä tuntuu kivalta nyt. Asioita, joita koen oikeaksi tehdä. Pidän varani, että ehkä elänkin ja ehkä maailma ei lopukaan. Musta ei vaan koskaan tunnu siltä, että tulevaisuus olisi kovin pitkä. Teen kaikenlaista niin kauan kunnes .
Kun siskon vatsassa kasvaa uusi ihminen, on ollut pakko avata silmiä tulevaan. Ei kovin paljoa, eikä siskokaan tahdo paljoa. Liikaa ei tarvi suunnitella, sillä kun lapsi tulee, sen olemassaolosta tulee itsestäänselvyys. Etukäteen ajatellen lapsen hoito vaatii paljon luopumista. Mutta ei sitä kannata etukäteen surra. Luopuminen ei tunnu luopumiselta enää, kun sen tekee siksi, että rakastaa lasta.
Mä toivon, ettei sisko kadottaisi nuoruuttaan. Toivon, ettei sisko kadottaisi tulevaisuuttaan. Niin siskokin tahtoo. Ilmassa on leijunut varovainen ajatus, että ehkä me rakkaan kanssa voisimme auttaa lapsen kanssa enemmänkin kuin vain satunnaisina vierailijoina. Että ehkä me olisimme kypsempiä kantamaan vastuuta, olemaan esimerkki parisuhteesta, olemaan aikuisia lapselle.
Eikä siskon silti tarvitsisi luopua mistään. Ei koulusta, ei nuoruudesta, ei lapsesta.
Meillä olisi tilaa yhdelle pienelle.
4 kommenttia
cloudberry
26.3.2008 19:55
Moi kesäpoika! Oi kun sun juttujas oli taas kiinnostavaa lukea. Kiitos taas kun kirjottelet, piristät päivää(= Ihan oikeesti(= Aiheiden sävyistä tai vakavuudesta huolimatta. Ihana että sulla ja sun siskolla on toisenne.
Osaisimpa elää samanlailla hetkessä kuin sä. Oon kokenu sellasta elämäntapaa vaan muutamalla leirillä ja reilaamassa. Olla suunnittelematta, elää hetkessä. Tiedän, että se olis ihanaa ja heinoo ja kokisin enemmän ELÄVÄNI, mut toisaalta ne on ollu poikkeustiloja, epäarkea, enkä tiedä, miten osaisin suhtautua sellaseen elämäntapaan, jos se kestäis pidempään. Ahdistuisin varmaan, koska tykkään ryhdistä ja jonkinlaisesta aikataulusta, tuntea olevani tehokas ja kunnollinen jne...
No jaa, toisaalta en kyllä pelkää tulevaa. En oo ikinä aatellu maailmanloppua. Musta se kuulostaa liian dramaattiselta... Jos se tulee, se on sit suuri yllätys. Toki oon huolestunu maapallon tilasta jne, mutta muutos tääkin kuitenkin on, ja kai muutos on ikuista niin kuin sanotaan. Ehkä kaikki ei mee huonompaan suuntaan. Toivottavasti ei. Kun palatakaan ei voi...
Anyway, kivaa kevättalvea(=
martin
26.3.2008 20:15
Se hyvä, mikä on aina tulossa ja sitten toteutuukin Sinun elämässäsi, on Jumalan antamaa toivoa. Tuleva ei koskaan ole meidän näkökulmastamme varmaa. Ei tule sen takia kieltäytyä mistään sen tuomista mahdollisuuksista. Emmehän ole ajan herroja, vaan elämme ajassa. Se merkitsee sekä hyvää että pahaa - tietänet tämän hyvin jo oman elämäsi osalta (minä omani). Toivottomuus ei näe elämää itseään.
On hyvä elää tässä-ja-nyt. Se on kuin ikuisuus. Tässä-ja-nyt on konkretisoituminen tulevasta, niistä lahjoista, joita annetaan. Tässä-ja-nyt ei ole ilman tulevaa, tuleva muodostaa sitä. On hyvä nähdä itsensä ja muut ajassa. Muutos on mahdollista, oma uudistuminen on mahdollista - tahdostamme.
Osa tulevaa koskevaa voi olla luopuminen, jolloin saa - kuten mielestäni hyvin sanotkin. Sen aika on silloin, kun on. Tulevaa voi suunnitella, tulevassa ei kuitenkaan kannata eikä voi elää. Se on aina avointa.
Kuolemassakin on elämä. Kiitos siitä elämästä, Sinunkin elämästä - kun olit tulossa, vauva, nuori (kuten toivomme sisarenlapsellesi!).
gila
26.3.2008 21:25
Liikutuin tuosta, mitä kirjoitat, kesäpoika. Ehkä siksi, että paikoin tuntui kuin olisin lukenut omia sanojani. Olemme tulleet eri teitä samaan hetkeen, mutta minäkään en suunnittele tulevaisuutta. En kuitenkaan pelkää tulevaa, se tuo mitä on tuodakseen ja minä elän niin kuin katson oikeaksi.
Ajattelen, että jokainen päivä pitää elää niin, että se on viimeinen. Ei niin, että sen haaskaisi turhaan, vaan niin että tekisi niitä asioita, joita pitää tärkeinä. Ettei jää elämä elämättä. Koska se on tässä ja nyt - huomisesta emme tiedä.
Hienoa, jos voit olla siskosi tukena. Vauvan tukena. Lapsi saa myös katsomaan tulevaisuuteen - jos ei omaasi, ainakin hänen. Siinä sinua tarvitaan.
audinkopoika
28.3.2008 13:40
Itse en tuskaile noin paljon tulevaisuutta. Ennemin annan sen tulla ja reagoin siihen tilanteen mukaan.
Tärkeää on minullekin, että ilmaston muutokseen ja turhaan kulutukseen kiinnitetään huomiota ja ihmiset aloittaisivat muutoksen omassa minässään. Itsekin usein sitä laiminlyön.
Tulevaisuus myös antaa uusia mahdollisuuksia, siihen uskon.