I have sent messages of solidarity to the Forum delegates with whom I shared wild moments in Paris in 1962 in the middle of the Quartier Latin. In this picture I am sharing life in Paris with Régine (France ´62) and Gus (USA ´62).
[Helsinki, 23.5.2015]
Lähetin onnitteluni irlantilaiselle senaattori David Norrisille sen johdosta, että Irlanti hyväksyi yhdenvertaisen avioliittolain.
Tutustuin senaattori Norrisiin jo vuonna 1978, jolloin olin ILGA:n aktivisti (International Lesbian and Gay Association). Kävin Dublinissa pyytämässä neuvoja kristillisen liiton vaikutuksesta säädetyn sensuurilain kumoamiseksi. Olin juuri muotoillut kirjelmän YK:n Ihmisoikeuskomitealle jossa vaadittiin sensuurilain poistamista. Kirjelmän allekirjoitti Setan silloinen puheenjohtaja Leo R Hertzberg ja minä vein kirjelmän henkilökohtaisesti Geneveen ja pyysin neuvoja asian käsittelyyn.
Minulle suositeltiin Dublinissa asuvaa ihmisoikeusjuristia Alpha Connollya, jota lähdin tapaamaan. Tällä matkalla minulla on mahdollisuus asua suuressa senaattori Norrisin omistamassa talossa Dublinissa.
Seurasi monivuotinen taistelu, koska myös Suomen hallitus oli nimittänyt juristinsa puolustamaan sensuurilakia ja keksimään tekosyitä syrjinnän puolustamiseksi ja salaamiseksi.
Yksi Suomen valtiovallan keksinnöistä oli väittää, ettei RL 20.9.2 ollut mikään sensuurilaki, koska sitä ei ollut koskaan käytetty oikeudessa sananvapauden rajoittamiseen.
Kristillisen liiton pappi-psykiatri Asser Stenbäck oli käyttänyt itse ehdottamaansa lakia kahdesti tehdäkseen kantelun Yleisradiota vastaan ohjelmista joissa kritikoitiin sananvapauden rajoittamista.
YK:n Ihmisoikeuskomiteassa minulle kerrottiin, että YK ei voi toimia tehokkaasti, jos ei voida näyttää toteen että lakia on käytetty sananvapauden rajoittamiseen.
Toin tämän viestin Setalle, jossa ryhdyttiin kaikkiin toimenpiteisiin, jotta saataisiin aikaan rikossyyte, johon YK voisi sitten ottaa kantaa.
Tämä johti useisiin mielenosoituksiin, joissa yritimme saada itsemme tuomituiksi sananvapauden vaatimisesta.
Käytimme juuri sellaisia sanamuotoja mielenosoituksissa, jotka laki nimenomaisesti kielsi: "kehotamme homoseksuaalisuuteen".
Oikeusviranomaiset olivat kuitenkin ohjeistaneet poliisin ettei olisi viisasta nostaa syytteitä, koska se voisi herättää kansainvälistä kritiikkiä Suomea kohtaan.
Martin Luther Kingin innoittamana kävimme rauhanomaiseen suoraan toimintaan saadaksemme itsemme tuomituiksi.
Turussa pidetyssä mielenosoituksessa aktivisti Bengt Lindblom yritti saada itsensä tuomituksi menemällä poliisiasemalle plakaattien kanssa "kehottamaan julkisesti". Suomen oikeusviranomaiset olivat kuitenkin hyvin ohjeistettuja, eikä mitään syyteitä nostettu. Vaikka kansalainen tuli poliisiasemalle suorittamaan rikoksen, häntä ei tuomittu siitä!
Onneksi YK:n Ihmisoikeuskomiteassa oli joitakin rohkeita henkilöitä, jotka esittivät kritiikkiä Suomen valtion tekopyhää menettelyä kohtaan.
Olen dokumentoinut koko kaksinaismoralistisen kiistan sensuurilaista väitöskirjani luvussa 9.10. Kehotuskielto - psykiatrinen sensuurilaki, sivulla 370 väitöskirjassani, jonka voit ladata tästä:
Monivuotinen painostus sekä kansainvälisen yhteisön että monien suomalaisten politiikkojen taholta sai niin suurta julkisuutta, että käydessämme oikeusministeri Christoffer Taxellin luona, hän ärjyi vihaisena, että olemme pilanneet Suomen mainetta ulkomailla.
Laki kumottiin vasta rikoslain kokonaisuudistuksessa vuonna 1999.
http://www.finnqueer.net/pdf/Homoseksuaalisuuden.pdf
Tuohon elämänvaiheeseeni liittyy myös henkilökohtaisesti nostalgisia muistoja. Olin silloin Nokia Elektroniikan aluevientipäällikkö ja kävin monta kertaa vuodessa Afrikassa tietoliikenneasioilla. Nokialle oli tietysti sama mitä reittiä palasin Addis Ababasta Suomeen, joten pystyin käymään sekä Genevessä että Dublinissa ilman lisämaksuja paluureitillä.
Käydessäni tapaamassa senaattori Norrisia Dublinissa, törmäsin aivan valloittavaan paikalliseen aktivistiin, Tom McCleaniin. Ihastuimme toisiimme niin paljon, että meiltä molemmilta meni jalat alta. Silloin pidin Tomia yhtenä komeimmista ihmisistä, joita olen koskaan tavannut.
Tämä oli pääsyy siihen, miksi kävin kaikkiaan kuusi kertaa Dublinissa asiaa hoitamassa.
Itse jätin Nokia Elektroniikan vientihommat vuonna 1981 sen vuoksi etten voinut sietää kv. liike-elämään kuulunutta syrjintää, korruptiota ja homovihamielistä ilmapiiriä.
Osallistuin Mielenterveysyhdistys Helmin strategiaseminaariin Herttoniemen avaralla jäsentalolla toiminnanjohtaja Satu Tuomisen ja pitkäaikaisen puheenjohtajan Juhani Ojalan johdolla.
Osittain minun ja edeltäjieni pitkäaikaisen työn johdosta uskaltauduttiin käsittelemään kauan pinnan alle painettua ongelmaa, että monet jäsenet ovat joutuneet syrjinnän, hiljentämisen ja nimittelyn kohteeksi seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuolensa ilmentämisen johdosta.
Tilannetta on huomattavasti auttanut se, että Suomen Mielenterveysseura on jo pitkään uskaltanut käsitellä seksuaalisen ja sukupuolisen suuntautumisen salaamisen vaikutusta mielenterveyteen. Esimerkiksi Mielenterveys 5/2014-lehdessä on pääartikkelina koskettava Kristoffer Ignatiuksen haastattelu siitä, miten hänestä kasvoi kiusatusta ja halveksitusta luokan pellestä rohkea taistelija.
Monet helmiläiset lähestyivät minua kertoen kokemastaan syrjinnästä Helmin sisällä ja esittivät konkreettisia toimintastrategioita.
Käytin itseäni esimerkkinä siitä, miten Helmiltä saamani palveluohjaus on auttanut minua saavuttamaan toimintakyvyn ja hyvän iskunkestävyyden uskonnollisia ääriliikkeitä vastaan.
Helmin seminaarissa tutustuin myös seisontapöytään, jonka ääressä voisin jatkossa kirjoittaa seisovassa asennossa. Se voisi ratkaista viimeisen terveysongelmani: jatkuvasta kirjoittamisesta istuma-asennossa johtuneen alaselän jäykkyyden ja kiputilan.
Henkilökohtaisesti Helmi oli minulle toinen seurakuntaneuvosto, jossa olen istunut viime vuosina. Tekee periaatteessa hyvää työtä, jossa on usein miellyttävää olla mukana. Mutta samalla kuitenkin Helmi oli myös koettelemus minun kaltaiselle aktivistille, joka on itse avoimesti homo ja jolla on (etäinen) juutalaistausta ja joka siksi vihaa tekopyhyyttä ja peiteltyä syrjintää, leimaamista ja uskonnon pakkosyöttöä.
Sainpa kuitenkin Helmin julistettua syrjinnästä vapaaksi vyöhykkeeksi ja liitettyä Mielenterveyspooliin (tieteellisten mielenterveystyötä tekevien järjestöjen yhteistyöelin).
Puheenjohtajakaudellani 2011-2013 annoin henkilökohtaisen sitoumuksen muutamalle lesbolle, homolle ja transihmiselle, että henkilökohtaisesti puolustan heitä Helmin sisällä syrjintää ja kaltoinkohtelua vastaan. Toteutin sen henkilökohtaisesti asiaan sitoutuen.
Ja nyt eteenpäin kohti laajemman yhteiskunnan muuttamista avoimeksi ja syrjimättömäksi!
Seuraavaksi katson millaista olisi toimia UUT:ssä ja sen Muutos-lehden kirjoittajana.
Toivottavasti Uskontojen uhrien tuki ry:ssä ei joudu uskonnon pakkosyötön kohteeksi!
Panin pisteen omalle kirkkokeskustelulleni.
Uusi seurakuntaneuvosto valittiin Kallion seurakuntaan vuoden 2015 alusta. Itse jättäydyin pois seurakunnan toiminnasta, vaikka siellä tapasin paljon miellyttäviä ja rehellisiä ihmisiä, mutta jouduin myös pienen, mutta ärhäkän kristillispoliittisen tahon pilkan ja aggressioiden kohteeksi.
Kallion seurakuntaneuvosto minun jälkeeni. Tunnelmani ovat hyvin sekavat. Toisaalta viihdyin hyvin ja sain aikaan muutoksia myönteiseen suuntaan. Sain torpattua kolehtiprojektin eheytysliike Aslanille, jota neuvoston konservatiivifraktio ehdotti.
Esitin myös kirjallisen vastalauseen siksi, että Kallion kirkossa ajetaan ulos kätten päälle panemisella demoneita, jotka aiheuttavat masennusta, skitsofreniaa ja homoutta.
Oman kauteni aikana tuli myös valmiiksi teos Saanko olla totta, jonka kanssani toimittivat rovasti Liisa Tuovinen, terapeutti Jussi Nissinen ja päätoimittaja Jorma Hentilä. Sitä ostettiin heti Kallion seurakunnalle ja myöhemmin Helsingin piispa Irja Askolan suosituksesta kirkon sisään yli 300 kpl.
Valitettavasti avioliittolain uudistus sattui myös minun toimikaudelleni. En alun perinkään ollut vaatimassa avioliitto-instituutiota samaa sukupuolta oleville pareille. Minun nuoruudessani avioliittoinstituutio käsitettiin edistyksellisten nuorten keskuudessa patriarkaalisen sorron välineeksi ja naisia alistavaksi instituutioksi.
Siksi vuonna 1976 valmistuneeseen Setan periaateohjelmaan, jonka minä kokosin, ei tullut vaatimusta avioliitosta samasukupuolisille pareille, vaan yleisesti vaatimus samaa sukupuolta olevien sosiaalisesta ja juridisesta tasa-arvosta.
Jouduin hyvin kiusalliseen tilanteeseen. En olisi halunnut ajaa avioliittoa, mutta en myöskään halunnut vastustaa sitä. Julkisuudessa rajoituinkin vain kumoamaan niitä ennakkoluuloja, joita joidenkin konservatiivikristillisten taholta levitettiin pelottelumielessä.
Periaatteeni on aina ollut suhtautua eriytyneesti ihmisiin, eikä tehdä viholliskuvia ulkoisten seikkojen perusteella. Siksi tulin erittäin hyvin toimeen eturivissä olevan Saara E. Tolosen kanssa, joka kuului kilpailevaan vaaliliittoon, mutta jonka kanssa kykin vierekkäin hoitamassa Karhupuiston istutuksia siihen saakka kun selkäni katkesi.
Pari muuta konservatiivisen fraktion edustajaa olivat kyllä valinneet minut, Setan periaateohjelman kokoajan, syntipukikseen ja viholliseksi, johon he kohdistivat raivoa ja ivaa.
Tämä oli osasyy siihen miksi väsyin henkisesti ja fyysisesti Kallion toimikauteni lopulla.
Yksi onnistumisistani oli kannustaa julkisesti Kai Sadinmaata tavallaan seuraajakseni seuraavaan neuvostoon.
Seurakuntaneuvoston ilmapiiri parani huomattavasti loppua kohti, suurelta osin Teemu Laajasalon ansiosta, joka osasi luoda ystävällisen ja reilun ilmapiirin seurakunnan toimintaan. Tässäkin kuvassa Teemu leikittelee näyttämällä jäniksenkorvia Kai Sadinmaan pään takana.
Olen iloinen että sain olla mukana, mutta olen myös iloinen, että pääsin eroon henkisestä ja hengellisestä väkivallasta, jonka kohteena olen perhetaustani johdosta ollut jo 70:n vuoden ajan.
Nyt olen kirjoittamassa omaelämäkertaa, jossa yritän ymmärtää millä keinoin yleensäkään selvisin hengissä näin pitkään. Siitä tulee selviytymiskertomus, joka on verrattavissa Viktor Franklin teokseen selviytymisestä natsien keskitysleiristä. Tämä teema on minulle tärkeä, koska kaukainen esi-isäni oli Saksasta muuttanut juutalainen, joka kuitenkin kääntyi historian ensimmäisen natsin mukaan nimetyn kirkon dogmiin.
P.S. Ennen kuin joudun suorien aggressioiden kohteeksi, ilmoitan olevani tietoinen siitä, että evankelis-luterilaisten kirkkokuntien taholta on usein pyydetty anteeksi Lutherin raivoisan syrjivää asennoitumista juutalaisia kohtaan, jonka katsottiin ainakin epäsuorasti edistäneen juutalaisten tuhoamista keskitysleirien kaasukammioissa.
Tässä on yksi yhteenveto Lutherin sytyttämistä juutalaisvainoista:
http://www.jewishvirtuallibrary.org/jsource/anti-semitism/Luther_on_Jews.html
Olen täällä aikaisemminkin kertonut maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran tavoista tehdä rahaa ajamalla pois demoneita jotka aiheuttavat masennusta, skitsofreniaa ja homoutta. Esittelin ongelman myös tieteellistä mielenterveystyötä koordinoivalle Mielenterveysfoorumille, koska juuri silloin olin Helmi ry:n puheenjohtaja.
Nyt tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että polisi on ryhtynyt tutkimaan Pirkko Jalovaaran rahankeräysmenetelmiä.
Olin tänä aamuna Alppilan kirkossa aamulla
klo 11, jolloin oli lauantaibrunssin ensimmäinen kattaus. Tapahtuma oli mielestäni hyvin myönteinen ja osallistava juttu. Tunnelma oli läheinen ja viihtyisä. Olin itse kerännyt sata liketystä febun kautta.
Harvinaisen rento tapahtuma Suomessa, tyylikästä ja kuitenkin ilman pönötystä. Silti oli liikuttavaa huomata miten hyvää huolta tarjoilijayhteisön nuoret miehet Filipin johdolla pitivät vieraista. Kohtelu oli kuin ensimmäisen luokan ravintolassa.
Kirjallinen, monipuolinen ruokalista, josta sai valita ruokalajit. Itselläni oli kunnia istua Filipin isän pöytätoverina.
Ruokatarjoilu noudatti selvästi kalliiden ensiluokan ravintoloiden tyyliä. Tuli vain hieman huono omatunto siitä, että olin palveltavana ja passattavana.
Brunssin hinta 15 € on todella kohtuullinen näin hienosta kattauksesta. Upeaa vaihtelua, mutta Helmin jäsentalolla olen tottunut 3 € kotiruoka-annoksiin.
Kuvassa Alppilan brunssin kokit Manu ja Dani. Kuva: Olli Stålström
Tässä on ranneliikkeen artikkeli Hesetan syyskokouksesta, johon vein Kallion kirkkoherran Teemu Laajasalon sovintoviestin ja kädenojennuksen sateenkaariväelle.
Ranneliikkeen toimittaja Vaeltaja äänitti ja julkaisi tervehdykseni. Kiitokset Vaeltajalle :)
Onnittelut Hesetalle ja Olli-Pekka Koposelle!
http://ranneliike.net/teema/hesetalle-uusi-puheenjohtaja?aid=10516
[7.11.2013] Olin tänään seuraamassa Tuomiokirkon kryptassa järjestettyä keskustelua "Moniäänisyys kirkossa", jossa puhuivat mm. HS:n päätoimittaja Riikka Venäläinen ja jossa oli Janne Villan vetämä paneeli, jossa puhuivat Kallion khra Teemu Laajasalo, evankelisluterilaiseen kirkon viestintäjohtaja Seppo Simola, Leena Huovinen, Arto Antturi sekä useita keskustelijoita eri puolilta kirkollista kirjoa. Minun suvaittiin esittää yksi yleisöpuheenvuoro katsomosta.
Kerroin tehneeni 40 vuoden ajan metodikritiikkiä kirkon ja kristillisten herätysliikkeiden tavasta käsitellä homoudesta annettua tieteellistä tietoa, joka on väitöskirjani mukaan suurelta osin puutteellista, yksipuolista ja vääristynyttä. Kerroin miten kristillisten ääriliikkeiden taholta ylläpidetty keinotekoinen kuva seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on suorastaan sairastuttanut sen omaksuneet homot ja lesbot ja ajanut monet aikoinaan itsemurhaan.
Ilmaisin valitteluni sen johdosta, että kristillisen yhteisön käsitellessä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ei useinkaan pitäydytä tieteellisiin faktoihin.
Annoin myös paneelissa keskustelleelle Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalolle teoksen Seksuaaliterveys Suomessa, jossa on Sexpon entisen toiminnanjohtajan Jussi Nissisen ja minun artikkeli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiasta Suomessa. Annoin myös siitä teoksesta yhdessä amerikkalaisen sosiologian professorin Ilsa Lottesin kanssa kääntämäni ensimmäinen englanninkielisen suomalaisen seksologian oppikirjan (New Views on Sexual Health - jonka muuten kävin viemässä Tarja Haloselle presidentin linnaan kun se ilmestyi vuonna 2000, olihan Tarja Halonen yksi Sexpon perustajajäsenistä)
Kerroin yleisölle Tuomiokirkon kryptassa, että olen tiukasti pysytellyt erossa sensaatiohakuisesta ohihuutamisesta mediassa ja että kieltäydyin menemästä television pahamaineiseen homoiltaan ja Enbusken homo-ohjelmaan radiossa, vaikka minua pyydettiin niihin.
Sen sijaan hain ja pääsin Kallion seurakuntaneuvostoon 2010 ja olen ollut mukana toimittamassa tietoteosta Saanko olla totta? (Gaudeamus 2011), jossa on uusin tieteellinen tieto seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä sekä trans-ihmisistä.
Yritin saada perille sanomaa, että myös uskonnon piirissä esitettyjen väitteiden homouden olemuksesta tulisi perustua tutkittuun tietoon perustuviin, tieteessä hyväksyttyihin tosiasioihin.
Korkeat kristityt panelistit puhuivat taas minun ylitseni ja ohitseni. Olin pahoillani siitä, ettei taaskaan ole kutsuttu yhtään asianosaista eli itse seksuaalivähemmistöön kuuluvaa ihmistä ja annettu hänelle puheoikeutta.
Tilaisuuteen osallistuneille kerroin miten itse olen edennyt tieteellisen tiedon jakamisessa: olen käynyt henkilökohtaisesti viemässä Saanko olla totta? -teoksen mm. Kristillisdemokraattien Päivi Räsäselle ja Patmosin Pasi Turuselle ja osoittanut kädestä pitäen yksityisessä tilaisuudessa ne kohdat, joissa heidän väitteensä eivät pidä paikkaansa tosiseikkojen kanssa.
On ollut myönteistä havaita, että yksityisopetukseni ansiosta väitteet siitä,
että homous olisi sairaus tai että hiv/aids leviäisi laajasti Suomessa ovat loppuneet tuolta taholta.
Annoin heille Suomen lääkäriliiton puheenjohtajan Heikki Pälven lausunnon siitä, että homous on poistettu jo vuosia sitten Suomen sairausluokituksesta sekä johtavan hiv/aids-lääkärin Jussi Sutisen tiedotteen, jonka mukaan tänä päivänä Suomessa elävien hiv-positiivisten henkilöiden eliniänodote on sama kuin väestössä yleensäkin edellyttäen että henkilö noudattaa lääkinnällisiä ohjeita.
Näiltä osin olen siis onnistunut pilaamaan kaksi keskeistä äärikristillisten propaganda-argumenttia käynnissä olevassa kulttuurisodassa tekemällä niiden virheellisyydet läpinäkyväksi.
Samalla olen joutunut tiettyjen äärihomojen hampaisiin, koska toimintani on vaikuttanut niin sovittelevalta, että teostani Saanko olla totta? on nimitetty "uskonnolliseksi kioskikirjallisuudeksi".
Kahden tulen välissä toimiminen vuosikymmenien ajan on romuttanut minut henkisesti, taloudellisesti ja terveydellisesti.
Eikä tarkoitukseni ole valittaa. Haluan itse asiassa onnitella kirkkoa siitä, että se onnistui lausunnollaan Oikeusministeriölle 28.5.1968 saamaan aikaan sensuurilain, jonka tarkoitus oli saada homot kokemaan itsensä poikkeavina ja sairaina. Siinä kirkko onnistui erinomaisesti.
Maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaara ansaitsi demonipuheillaan enemmän kuin arkkipiispa. Iltalehden tekemän selvityksen mukaan ansaitsi julkisten verotietojen mukaan viime vuonna 127 000 euroa. Jalovaaran liikkeen Rukousystävät ry:n poliisihallitukselle toimittamien tietojen mukaan yhdistys keräsi vuosien 2009-2011 aikana 644 555 euroa.
Kallion seurakuntaneuvosto ryhtyi keväällä 2013 tutkimaan tarkemmin Jalovaaran menettelytapoja, joista myös televisio-ohjelma MOT raportoi samoihin aikoihin keväällä. Minä kävin kahden muun Kallion seurakuntaneuvoston jäsenen kanssa Kallion kirkossa tutkimassa tapahtumien taustaa. Pirkko Jalovaara oli useiden vuosien ajan kiertänyt eri seurakunnissa pitämässä Sanan ja Rukouksen iltoja, joissa hän oli parantanut ihmisiä ajamalla rukouksella ja kätten päälle panemisella riivaajahenkiä eli demoneita, jotka aiheuttavat hänen mukaansa sairauksia, kuten skitsofreniaa, masennusta ja homoutta.
Jalovaaran toiminta ei ollut tapahtunut salassa, vaan hän oli vetänyt Kallion kirkon täyteen
ja hän oli ollut yhteistyössä Kallion seurakunnan papin kanssa. Tosin demonien ajaminen ei ollut myöskään virallisesti Kallion seurakunnan toimintaa, vaikka monet Kallion teologit olivat olleet tietoisia hänen toiminnastaan. Siitä oli kuitenkin vaiettu, eikä kukaan ollut aikaisemmin uskaltanut protestoida demonien ajamista vastaan.
Vasta kun Jalovaaran toiminta oli ylittänyt uutiskynnyksen, siihen uskalsivat puuttua Kallion seurakuntaneuvosto ja sen uusi kirkkoherra Teemu Laajasalo. Olin itse vienyt demonien manaamisen hoitomuotona tieteellistä mielenterveystyötä koordinoivan Mielenterveyspoolin kokoukseen Helmin puheenjohtajana. Mielenterveyspooli moitti jyrkästi Jalovaaran toimintaa pitäen sitä tehottomana ja vaarallisena uskomushoitona: http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/mielenterveyspooli--demonipuheet-jopa-hengenvaarallisia-/1912778
Annoin Kallion seurakuntaneuvostolle ja kirkkoherralle omana kantanani lausunnon, jonka mukaan skitsofreniaa, masennusta ja homoutta aiheuttavien demonien ulos ajaminen on epätieteellistä ja kohteelleen vaarallista, epäluterilaista koska Suomen evankelisluterilainen kirkko on jo sanoutunut irti sananmukaisesta demoniuskosta teologisissa kannanotoissaan ja muistutin että evankelisluterilainen kirkko sai alkunsa juuri siitä kun Luther esitti teesinsä katolisessa kirkossa harjoitettua aneiden keräämistä vastaan. Varoitin siitä, että pelkkä demonijahdin kieltäminen johtaisi umpikujaan, sillä havaintojemme mukaan Jalovaaran asiakaskunnassa oli paljon syrjittyjä ja syrjäytettyjä ihmisiä, jotka selvästikin saivat henkistä lohtua siitä, että heidän epätoivoonsa vastattiin.
Ehdotin, että Kallion seurakunnassa jatkettaisiin köyhien ja syrjäytettyjen keskuudessa tapahtuvaa jalkautuvaa ja vastaanottavaa diakonista ja teologista työtä samaan tyyliin kuin esimerkiksi Tuomasmessuissa, ilman syntipukkiryhmien demonisointia ja sairaaksi leimaamista. Muistutin myös että tieteellisessä maailmassa homoutta ei ole pidetty psykiatrisena häiriönä sitten vuoden 1974 yhdysvaltalaisessa sairausluokituksessa tai vuoden 1981 jälkeen Suomessa voimassa olevassa tautiluokituksessa.
Osallistuin tänään 25.10.2013 Diakonia-ammattikorkeakoulun järjestämään seminaariin "Uskonnollisuuden ja yhteisöllisyyden riskit", johon osallistuivat myös mm. arkkipiispa Kari Mäkinen, tutkijatohtori Johanna Hurtig Lapin yliopistosta, toiminnanjohtaja Joni Valkila Uskonnon uhrien tuki UUT ry:stä, Kristiina Kouros Ihmisoikeuskeskuksesta.
Arkkipiispa Mäkinen aloitti tilaisuuden puhumalla terveestä ja turvallisesta yhteisöllisyydestä ja uskonnollisuudesta. Johanna Hurtig kertoi tutkimuksestaan joka käsittelee ihmisoikeuksia uskonnollisissa yhteisöissä. Joni Valkila puhui uskontojen aiheuttamista traumoista.
Minä annoin arkkipiispalle itsestäni tehtyjä haastatteluja ja Saanko olla totta? teoksen ja kerroin miten olen pystynyt pyristelemään irti tuomitsevien ja projektiivisten ideologioiden verkoista ja että ihanteeni on rehti, suora ja läpinäkyvä yhteisöllisyys.
Arkkipiispan alustus on luettavissa seuraavasta linkistä: