Aina kun tulee kupruja elämässä vastaan, normaalin ihmisen tavoin pohdin, että mikäs tässä nyt meni pieleen ja mitäs seuraavaksi tehdään, ettei enää käy näin.
Opena meikäläinen on koulutettu ajattelamaan, analysoimaan ja erittelemään omaa toimintaa ja ajatteluaan aina ja jatkuvasti. Itsereflektiota siis.
No, sitä siis teen, kuten kaikki me teemme, enemmän tai vähemmän.
Olin mussukan kanssa sukubileissä. Ensimmäinen kerta kun Minä vien ketään sukujuhliin. Serkut ovat laahanneet omiaan jo pidemmän aikaa, osa useammin vaihtuvin mallein, osa vähän vähemmän. Lepakkosisko eksänsä kanssa oli pitkään kuvioissa.
Minä en ole koskaan ketään esitellyt. Enkä esitellyt nytkään.
Moka.
No kun, menimme myöhässä, kiitos serkun (=useammin uutta mallia esittelevä tyyppi) ja hänen uuden naisensa, jotka myöhästyttivät lähtöä. Saavuimme keskelle ruokailua. Huolimatta siitä, että tarkoituksenani ja kasvatukseeni kuuluvana oli esitellä mussukka muille, jäi se siinä sitten lähes tekemättä. Homma olisi varmaan onnistunut, jos olisimme saapuneet ajoissa siihen "tavataan kaikki vieraat"-vaiheeseen, jossa olisi ollut luonnollista esitellä toinen. No, toki olisin voinut esitellä juhlien mittaan, mutta se sitten jäi. My bad.
Tähän kun lisää sen, että kauheessa stressissä meni aamulla joka vitun pikku asia päin helvettiä ja tietysti täysin aikuismaisen little-queer-queen-bitchinä purin turhautumiseni mussukkaan, oli poikkis enemmän kuin oikeutetusti vittuuntunut.
Prologi oli tässä. Parisuhdeopettelua, eka käynti suvun piirissä jne. Asiaan tämä liittyy niin, että kun alan pohtia tätäkin asiaa, niin jossain vaiheessa totesin, että pohdin asiaa koko ajan omalta kannaltani, minä-muodossa.
Mitä minä tein, mitä voisin tehdä toisin, miltä minusta tuntui jne. Toki asia täytyykin omakohtaisesti pohtia, mutta olen niiiin kauan elänyt itsekseni ja hyvin yksinäisesti, että en kai osaa ihan täysin ottaa toista huomioon.
Ja sosiaalinen kanssakäymiseni ei ole kauhean sujuvaa, kuten olen todennut tässä vuosien varrella.
Lienee jopa hieman itsekästä ajatella asioita aina itsensä kannalta. Tai näin ainakin Minä asian koen :D
_____
Minä-muoto on jotenkin vallitseva. Olen itsekäs ihminen, ja suora, siten, että usein loukkaan ihmisiä. Monesti tarkoitukseni ymmärretään vain väärin, minua tulkitaan liian vakavasti. Harmittaa välillä, kun tarkoitukseni on olla kiva ja se tulkitaan vittuiluksi. Omasta ulosannista, niin siitä verbaalisesta ku vähemmänki verbaalisesta, se tietysti riippuu.
En sitten tiedä, kuinka paljon pitäisi opetella olemaan jotain muuta kuin on?
