Faults to be found?

Tarkoitus suunnata kotipuoleen tänään, illalla ehkä Raumalle. Raumalle tosin Suomen ihanan kesän takia saatamme suunnata vasta huomenna. Ehkäpä käymme katsomassa isoäitiä, joka muutti suuresta talostaan yksin asumasta vanhusten palveluasuntoon. Nykyään ennen niin masentunut mummo on sosiaalistunut, valittaa, ettei ehdi mitään tehdä kun koko ajan kiire ja ottipa mummo rahansa ja kalusti asuntonsa uudestaan (kun kaikilla muillakin on niin hienoa) sekä shoppailtu lisää vaatteita, että kehtaa edes käydä syömässä. Perhe on vieläkin vähän ihmeissään nopeasta aktivoitumisesta, mutta olemme tyytyväisiä, ehdottomasti.

___

Fiilikset vähän pohjassa muuten kyllä. Näyttää sitä, että meikäläinen ja poikaystävä ollaan hieman liian erilaisia ihmisiä lopulta sopiaksemme yhteen. En tiedä, onko mitään tehtävissä, tai tarvitseeko ollakkaan. Ei kaikkia suhteita ehkä ole tarkoitettu koko elämän kestäviksi? Katua voi monia asioita ja tekemisiä, mutta lopulta, olemme molemmat olleet omat itsemme, eikä homma toimi, joten en näe kummallekkaan meistä mitään syytä loppuviimeksi katua mitään.

Näkemykseni mukaan asiaa voi purkaa ja pohtia, mutta kun sitä on tehty ja homma ei toimi, niin jossain vaiheessa täytyy osata todeta tosiasiat ja, paremman termin puuttuessa, luovuttaa. Olisi niin kamalan helppoa, jos voisi syyttää toista jostakin, vaikkapa pettämisestä, mutta vaikeus onkin todeta yhdessä, että homma ei toimi, ilman sen suurempaa syytä. Vaikka toisaalta, ehkä poikaystävän näkemyksen mukaan syy on minussa ja tavoissani. En sitä voi kieltää, jos hän sen niin kokee. Voi vain todeta, että ehkä näin on, mutta sitä paremmalla syyllä homma ei toimi.

Ei kummankaan elämä ainakaan ole köyhtynyt viimeisen vuoden aikana. Toivottavasti ainakin saan hyvän ystävän lisää :)

___

Itsepohdiskeluahan tämä blogi on, eikö jees. Jos maailmaa ajattelisi, kuten poikaystävä luonnehti, edelläkävijöiden ja perässähiihtäjien maailmaksi, jossa edelläkävijät ottavat riskit ja tekevät virheet ja perässähiihtäjät elävät mukavasti kritisoiden edelläkävijöitä jälkiviisaasti, niin ehkä sitten ole tuota perässähiihtäjien kastia. Besserwisserkin olen.

Itse en näe maailmaa noin yksinkertaisena, saati asetelmaa niin, että edelläkäyminen olisi kategorisesti positiivinen ominaiuus. Sanoisin olevani ikuinen sivustakatsoja, joka tarkastelee muiden virheitä ja yrittää oppia niistä. Poikaystävä taas on erittäin päämäärätietoinen, energinen ja eteenpäinmenevä. Kaikki ominaisuuksia, jotka takuulla vievät älykkään ihmisen juuri sinne, mihin hän haluaa. Mutta parina me emme voi toimia, koska en pysty samaan päämäärätietoisuuteen kuin hän ja toisaalta, hänelle olen ja olisin taakkana jatkuvasti.

Toinen tutkiskelu on se, että olen sosiaalisesti täysin käsi. En kiellä tätäkään, olen aika avuton. Tiedän mitä toinen haluaa, mitä hän ajattelee ja sanoo, mutten osaa vastata siihen. Yksinkertaisesti siksi, etten ole koskaan sitä oppinut, ja vanhemmiten sen oppiminen on sangen kivikkoista tietä.

Vastaamattomuus heijastuu (näennäisenä!) ylimielisyytenä, sulkeutuneisuutena ja kylmyytenä. Viestin siis jotain, josta olen tietoinen, mutta jota en osaa muuttaa, vaikka olen yrittänyt. Hiljaisuudestani on valittanut monet, noksu mukaan lukien: "älä taas muutu semmoseksi hiljaseksi".

Tuosta hiljaisuudesta omana kokemuksena sen verran, että se on vähän kuin uppoaisi suohon mykkänä. Sen huomaa, mutta sille ei voi tehdä mitään, tai no voi, mutta ei o s a a tehdä mitään. On-off olen ja kai tämä on yksi manifestaatio siitä(kin).

Kolmantena on syvänä pohjavireenäni oleva pessimistisyys ja kyynisyys ja negatiivisuus. En niitäkään kiellä, päinvastoin myönnän ne ja jopa pidän itse niitä huonoina ominaisuuksina. Kuten poikkis sanoi, hän ei itsekään ole kaikkein positiivisin ihminen, mutta juuri siitä syystä hän ei voi vierellään pitää ihmistä, joka on vielä kyynisempi ja negatiivisempi. Se vie häneltä mahdollisuuden yrittää edes olla positiivinen. Hyvä pointti kieltämättä. Ongelma on siinä, että yritän olla ja mielestäni olenkin positiivisempi mitä olen ollut. Kuitenkaan se ei riitä enkä kykene olemaan positiivisempi ilman, että se muuttuisi jo epäaidoksi.

Kumma kyllä, ja liekö tuota perässähiihtäjää ja helpon elämän tavoittelua, mutta pidän itsestäni kyynisenä. Muut eivät ehkä, mutta se on elimellinen osa ajatteluani ja persoonaani ja sen muuttaminen liiaksi, no, sen koen jo liian suureksi muutokseksi. Ehkä muutun ajan kanssa, ehkä en, mutta en pysty tahdolla luonnettani kerralla muuttamaan. Enkä tiedä pitäisikökään?

___

Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa on sanonta. Ymmärrän sanonnan mainiosti, mutta toimivatko vastakohdat parisuhteessa (mikä sekin sitten on, kun niitäkin on niin monenlaisia, kaikki oikeastaan uniikkeja). Erilaisuus viehättää, mutta ovatko parit loppuviimeksi suhteissa niinkään erilaisia?

Oikeastaan voisi palata siihen, mistä olen jauhanut joskus aikaa sitten, eli tunteisiin ja järkeen. Meillä on tunteita, mutta järki (ja järkeni) sanoo, että käytännön elämän kannalta olemme menossa eri suuntiin, erilaisilla tavoilla ajatella ja eri arvostuksilla. Yhteen pakottaminen ei toimi kummankaan hyväksi.

___

Enpä sitten tiedä, ei ole ainakaan helppoa, pyöritteli asiaa miltä kannalta tahansa :(