Ihmismieli on käsittämätön konstruktio.
Perjantaina oli aamulla vielä kohtalaisen paska olo. Raahauduin Turkuun duunin jälkeen nokusun kanssa. Otettiin raskaalle viikolla pari skumppapulloa. Sitten otin vastaan nuoret serkkutytöt kavereineen, joille olin luvannut asuntoni Ruisrockin ajaksi eli viikonlopuksi. Olimme tyylillä perseet olalla noksun kanssa skumppalasit kädessä kadulla vastassa tyttösiä. Saivat varmaan ylevän käsityksen asunnon omistajasta.
Tuntia myöhemmin, kolmen aikaan iltapäivällä, sammuin pizzerian sohvalle :/
No, esipuheen jälkeen:
Poikaystävä soitti, kun olimme sopineet tapaavamme. Herätti minut puhelullaan sohvalta, vailla minkäänlaista energiaa, väsyneenä ja nopeassa nousuhumalassa kuplivan takia. Lupasin raahautua hänen luokseen. Noksu ei päästänyt yksin vaan saattoi meikäläisen.
Bfn kanssa menimme puistoon huovan kanssa istumaan lämmintä aurinkoista päivää. Perjantai onkin ehkä onnellisin päivä tähän asti eletyssä elämässäni.
Makoilimme puistossa, omassa rauhassamme. Juttelimme ja suukottelimme ja makoilimme toisiimme kietoutuneina, enemmän tai vähemmän estottomasti. Jälleennäkeminen viikon eron jälkeen saa tunteet pintaan, näemmä. Olin onnellinen ja bf oli onnellinen. Olimme onnellisia koko viikonlopun, lukuunottamatta pientä parisuhdekeskustelua, joka kuitenkin oli ennen kaikkea rakentava ja suhteemme mukaisesti avointa kommunikointia. Kaikki kerrotaan ja on voitava kertoa, mitään ei jätetä sanomatta.
Huomasin perjantaina, että olen täysin vapaa kaikista ikävistä ajatuksista. Olin vain onnellinen. Samalla totesin, että ehkä ongelmani, vaikka todellisia ovatkin, saavat liialliset mittasuhteet sisällä, omassa päässä. Mihinkään ei liene kadonnut alttius masentua, nopeastikin, mutta kuitenkin olen onnellinen.
Miten ihmeessä pääkoppa voi mennä niin suurilla kierroksilla niin alhaalta niin ylös?!
Nyt olen suhteellisen hyväntuulinen, mutta liekö mörkö vain jäänyt oven taakse hetkellisesti. Täytyy näemmä välttää liian suuria muutoksia kerralla. Kuten edelliseen bloggaukseen kommentoineet totesivat, ovat tietyt rutiinit hyvästä. Eikä liikaa saa kasata kerralla harteilleen.
Nyt yritän tasata rytmiä, vaikka joudunkin asustamaan poissa kotoa ja ajamaan päivittäin yli 100 kilometriä.
Varovasti, varovasti...
Poikaystäväkin ahdistuu, kun ahdistun ja olen hiljaa siitä. En syytä, vaan ymmärrän varsin hyvin. Harmittaa, kun on tuottanut toiselle pahan olon. Itketti suorastaan. Rakastuminen on perseestä ;)
