Ihan alkuun sanon, ettei kuullosta miltään saarnalta ja totuudentorvelta, että the following on mun aatteitani ja näkemyksiäni vaan. Ja semmosina ne on puolueellisia ja todellakin sokeita :D
___
Poikkis on, tuota, sellainen vähän äkkiväärän temperamenttinen ja mä taas liian kiltti oikeesti hermostuakseni sille. Ny tässä oon aatellu, että ku se kuitenki vähä häirittee mua, että toisen sulake kärähtelee kaikesta turhasta ja pienestä, nii pakko alkaa käräyttelee omaansaki, että toinen tajuu, ettei ihan kaikkea meikäläinenkään siedä eikä ennen kaikkea tarvikkaan sietää.
Kenellä nyt ei olisi identiteetti vähän hukassa, mutta poikkis on vasta sillee alkanut miettiä elämäänsä pidemmälle, opiskelee ja kohtaa uusia haasteita elämässä varmaa koko ajan (ja joojoojoo, nii mäki, joten en oo alentumassa tässä, teen vaan huomioita...). Edellisellä haen sitä, että toinen kehittyy nyt aika vauhdilla monella eri osa-alueella, eikä todellakaan oo valmis niinku ehkä itse ajattelee olevansa. Jotenki se toisen varmuus itsetuntemuksesta välillä häirittee, ku tiedän, että mikään itestä ei oo varmaa, vaikka kuinka nii aattelis että on. Ja kun tän ajatuksen yritän tuoda esiin, oon alentuva paska, joka luulee tietävänsä kaiken...(vähä omaa tunnetta mukaa tässä kohtaa, prkl).
Mutta liika itsenäisyys on pahasta, varsinkin sellainen itselle uskoteltu itsenäisyys. Poikaystävä haluaa olla itsenäinen ja haluaa pitää siitä kiinni tiukasti. Harmi vaan, että se tarkoittaa sitä, että silloin elämään on kauheen vaikee ottaa muita ihmisiä mukaan aidosti. Kuten sanottu, on kuitenki kehitysvaiheet menossa itse kullakin. Kai sitä siinä vaiheessa ku alottelee omaa elämäänsä eikä oo vielä mitenkää jalat maassa tai muutenkaa juuria sillee, nii itsenäisyys korostuu (ajatuksena vaikka niin, että se itsenäisyys olkoon se one constant, mikä tarvitaan, että pysyy järki tallella tai jotain :).
Mitä tulee varmuuteen siitä, mitä haluaa, niin hyvä jos sellainen on ja tietää mihin on menossa. Ärsyttää vaan, ku yritän sanoa, että kun on varma niin ei ehkä näe sitä, että joskus ei ookkaan varma. En sano, että ihmisten elämä menis samaa rataa ku mun, ei todellakaan, mutta mäkin olin joskus varma...sitten en enää ollutkaan. Se sokeuttaa, samoin ku liika periaatteellinen itsenäisyys.
Itsenäisyys on myös muuten aika suoraan sidoksissa itsekkyyteen kanssa, varsinkin parisuhteessa. Parisuhdetta ei oo, jos ei oo kahta itsenäistä yksilöä, mutta parisuhde ei voi toimia, jos on liikaa itsenäisyyttä. Se muuttuu itsekkyydeksi ja kääntyy vähä nii, että toinen pitää kiinni siitä mitä itse haluaa, ylitse sen, mikä olisi parisuhteelle hyväksi. Meillä vaakakuppi on ehkä vähän niin, että mä sopeudun aivan liikaa.
Liika sopeutuminen taas johtuu meikäläisen totaalisesta haluttomuudesta luoda konflikteja. Heikkouteni on liika kiltteys ja liika sopeutuminen. Liian itsenäisen ihmisen kanssa se johtaa siihen, että hiekkalaatikolla on toisen lelut ja leikit ja oon armosta mukana, kunhan en tee väärän muotosia hiekkakakkuja. Noin karrikoiden sanottuna :)
Parisuhde tietty kääntyy kaikki siihen, että pitäisi keskustella asioista. Keskustelu=parisuhde.
Tämä on ongelmallista, koska vältän konflikteja ja vähänkään vaikea asia aiheuttaa niitä välittömästi. Varsinkin kun toinen on vähän hot headed.
___
No siinä muutama hajanainen ajatus. Noksu tuossa taannoin mäyräkoiran ja dumbonkin seurassa (osaa käyttäytyä, bueno :) totesi taas joitain totuuksia meikäläisestä. Valitettavasti ne samat jutut ovat todenneet, öö, hmm, neljä läheistä ystävää, melkeinpä samalla sanamuodolla: olet liian kiltti.
Pakko se sitten on kai myöntää....vittu. Ärsyttävää on - egon kannalta - se, että kiltteys itsessään on vähä niinku liiallisena ilmetessään heikkoutta (no tästä voidaa keskustella), mutta tässä vyyhdessä se myös tuo ongelmia, kun en halua/uskalla asioita nostaa esiin. Oon siis heikko ja se luo vielä ongelmia. Double fault... (nojoo, en nyt iha näin ankara oo, mutta periaatteessa...)
___
Tämmösessä postissakin täytyy muistaa, mun itteni erityisesti, mutta lukijoidenki, että tietty on aina monta näkemystä samasta asiasta ja parisuhteessa ei oo yhtä totuutta olemassakaan. Mutta tää on mun näkökantaani, joka on muotoutunut tässä parin vuoden aikana ja suhteen aikana erityisesti. Kummassakaan ei oo ihmisenä mitään vikaa, mutta meidän yhteensovittaminen vaatii työtä.
Tässä tulee, ja nyt en puhu meistä vaan teoriatasolla, sellanen kysymys taas, minkä oon ennenkin esittänyt, että kuinka paljon työtä pitää "sietää" ja kuinka paljon suhteen pitäis toimia itsellään, omalla painollaan. Ehkä suhdekohtaista, mutta ehkä myös niin, että jos pelkkää duunia, ei kannata?
___
Koira(ni) on sydämen vajaatoiminnasta ja lähenevästä 15-vuoden iästä huolimatta selviytynyt helteestä hyvin. Eilen takapäästään jo aika huonossa kunnossa (ei jaksa pitää persettä ylhäällä) oleva koira yllätti hyppäämällä kuistin aidan välistä noi 70 cm korkeudelta maahan ilman ongelmaa.
Koira on muutenki outo yhdistelmä. Pää toimii, leikkisyyttä löytyy, iloistuutta silmissä ja korvissa, mutta kroppa vaan pettää alta vääjäämättä. Kaikki kunnia kyllä, että on tähänkin asti selvinnyt :)
Ja jaksaa vielä haukkaukin, vaikka on paras terä äänestä jo muuttunut aika käheäksi :)
___
Mutta takaisin aiheeseen ja epämääräiseen otsikkoon. Ehkä identiteetti ei ole kadoksissa löydettäväksi. Se lienee vain elävä organismi, joka ei ole koskaan valmis vaan jatkuvasti muuttuva. Tällöin parisuhde kestää vain, jos molemmat pystyvät muuttumaan toisen mukana, adapting.
Ehkä lopulta ei ole kyse siitä, sopivatko kaksi ihmistä nyt ja tässä toisilleen, vaan siitä, pystyvätkö he muuttumaan ja sopeutumaan samalla nopeudella ja samoissa määrin toistensa identiteetin muotoutumiseen. Vai?
