Mopsi's

Näytetään bloggaukset heinäkuulta 2008.

Ja niin muuten:

Olen alkoholilakossa, toistaiseksi.

Bf oli heti mukana ja sanoi, että otetaan seuraavalle piknikille mukaan ruusuiset teekupit, teetä, paksu piknikhuopa, kori puna-valko-ruutuliinalla ja keksejä. Sellainen Jane Austen -hetki :)

Kuvaan vielä hanin pikkuinen koira, niin ollaan jo aika homoakin ;D

Menneet mustasukkaisuuden kohteena

Lienee normaalia olla mustasukkainen, ainakin jossain määrin, kumppanin entisistä virityksistä?

Itse olen, mutta en pidä turhan paljon meteliä siitä, mitä nyt olen asiasta maininnut. Se menee varmasti ohi. Bf myös sanonut, että elettyä elämää ei muuksi muuteta ja toisaalta, ettei hän olisi kanssani, jos siellä joku vähääkään kiinnostava olisi joukossa ollut.

Tottahan tuokin.

Alhaalta ylös

Ihmismieli on käsittämätön konstruktio.

Perjantaina oli aamulla vielä kohtalaisen paska olo. Raahauduin Turkuun duunin jälkeen nokusun kanssa. Otettiin raskaalle viikolla pari skumppapulloa. Sitten otin vastaan nuoret serkkutytöt kavereineen, joille olin luvannut asuntoni Ruisrockin ajaksi eli viikonlopuksi. Olimme tyylillä perseet olalla noksun kanssa skumppalasit kädessä kadulla vastassa tyttösiä. Saivat varmaan ylevän käsityksen asunnon omistajasta.

Tuntia myöhemmin, kolmen aikaan iltapäivällä, sammuin pizzerian sohvalle :/

No, esipuheen jälkeen:

Poikaystävä soitti, kun olimme sopineet tapaavamme. Herätti minut puhelullaan sohvalta, vailla minkäänlaista energiaa, väsyneenä ja nopeassa nousuhumalassa kuplivan takia. Lupasin raahautua hänen luokseen. Noksu ei päästänyt yksin vaan saattoi meikäläisen.

Bfn kanssa menimme puistoon huovan kanssa istumaan lämmintä aurinkoista päivää. Perjantai onkin ehkä onnellisin päivä tähän asti eletyssä elämässäni.

Makoilimme puistossa, omassa rauhassamme. Juttelimme ja suukottelimme ja makoilimme toisiimme kietoutuneina, enemmän tai vähemmän estottomasti. Jälleennäkeminen viikon eron jälkeen saa tunteet pintaan, näemmä. Olin onnellinen ja bf oli onnellinen. Olimme onnellisia koko viikonlopun, lukuunottamatta pientä parisuhdekeskustelua, joka kuitenkin oli ennen kaikkea rakentava ja suhteemme mukaisesti avointa kommunikointia. Kaikki kerrotaan ja on voitava kertoa, mitään ei jätetä sanomatta.

Huomasin perjantaina, että olen täysin vapaa kaikista ikävistä ajatuksista. Olin vain onnellinen. Samalla totesin, että ehkä ongelmani, vaikka todellisia ovatkin, saavat liialliset mittasuhteet sisällä, omassa päässä. Mihinkään ei liene kadonnut alttius masentua, nopeastikin, mutta kuitenkin olen onnellinen.

Miten ihmeessä pääkoppa voi mennä niin suurilla kierroksilla niin alhaalta niin ylös?!

Nyt olen suhteellisen hyväntuulinen, mutta liekö mörkö vain jäänyt oven taakse hetkellisesti. Täytyy näemmä välttää liian suuria muutoksia kerralla. Kuten edelliseen bloggaukseen kommentoineet totesivat, ovat tietyt rutiinit hyvästä. Eikä liikaa saa kasata kerralla harteilleen.

Nyt yritän tasata rytmiä, vaikka joudunkin asustamaan poissa kotoa ja ajamaan päivittäin yli 100 kilometriä.

Varovasti, varovasti...

Poikaystäväkin ahdistuu, kun ahdistun ja olen hiljaa siitä. En syytä, vaan ymmärrän varsin hyvin. Harmittaa, kun on tuottanut toiselle pahan olon. Itketti suorastaan. Rakastuminen on perseestä ;)

Purkaa jotenkin, edes jotenkin

Olen ollut päivän todella vittumainen kaikille kaikkialla. Purkanut kaikkiin vastaantuleviin ihmisiin pahaa oloa ja muutenkin taantunut teiniangstiminäolenoikeassajakärsineikäkukaantajua-asenteelle. Ei toimi outlettina masennukselle ja pahalla ololle, ahdistukselle jne. jne.

Vittu.

Yritän saada aikaan jonkinlaisen tasapainon ennen viikonloppua, jotta en pura kaikkea poikaystävääni. Se ei ole reilua millään tasolla. Tasapaino on kuitenkin niin langanohut, että se ei vaadi kuin yhden sanan tai katseen tai kosketuksen ja se menetetään. Menen lukkoon tai alan "krampata" muuten vaan, kun ei ole kaikille tunteille mitään ulospääsyä päästä. Malja vuotaa yli ja kroppa alkaa reagoida.

Päätä seinään.

Äitinikin on sitä mieltä, että nyt menet hoitoon. Hän on kuulemma katsellut tilaani jo pidempään, vaikka en ole siitä mitään puhunut.

Alkoholikin viehättää, surkein vastaus ehkä ongelmaani, eikä tuo mitään ratkaisua. Helpottaa hetkellisesti.

Enpä tiedä, kehän kiertämistähän tämä on. Pieni tasapaino ja sitten taas horjutaan, kunnes taas pieni tasapaino. Horjunta vaan muuttuu suuremmaksi ja laajemmaksi. Kaatuminen on nurkan takana odottamassa.

Selviäisinkähän vielä seitsemän viikkoa, ennen kuin turku'udun taas ja voin harkita terapiaa Turussa. Seitsemän viikkoa isäni luona ja 100 km ajamista päivittäin, erossa poikaystävästä.

Eieiei...kestää, sisulla menee...sitten olenkin varmaan rikki. Toivottavasti liimattavissa. Eipä ole vaihtoehtoja juurikaan, taloudellisesti tai muuten.

Kiristyy, niin vanne kuin köysikin.