Kahden herneen kolinaa

Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään aikaa viime vuosituhannen loppupuolella. Muistatteko sellaista aikaa, kun tapaamiset piti sopia kotoa käsin, koska kännyköitä ei ollut kuin harvoilla ja valituilla ja koko sosiaalinen elämä piti organisoida kotipuhelimen kautta.
Ja nyt, alle kymmenen vuotta myöhemmin ihmisillä on vähintään yksi kännykkä ja perinteiset kotipuhelinoperaattorit ovat kauhusta kankeina, koska heiltä vähenee asiakkaat jatkuvasti (tulipa huonoa suomea).

Vaihdettuani tähän työhön, missä kännykkää ei saa pitää jatkuvasti päällä ja joutuu olemaan kaikenlaisen tiedotuksen tavoittamattomissa useamman tunnin ajan päivässä olen oppinut nauttimaan myös niistä hetkistä, kun ei tarvitse jatkuvasti olla tavoitettavissa. Omalla tavallaan se hillitsee tätä nykypäiväistä oravanpyörää.
Muistan vallan hyvin sen, kun nuorempana olin sitä mieltä, etten ole kännykän orja - mutta auta armias sitä kammottavaa tilannetta, kun kännykkä makasi kotona tietokoneen vieressä pöydällä ja itse istuit metrossa matkalla tapaamaan kavereita Strintsulla. Kaksi kertaa sai miettiä pitäisikö käydä hakemassa se kotoa ja jatkaa sitten vasta matkaa.
Ja illalla, kotiin palatessa pettymys oli suunnaton, kun kukaan ei ollutkaan kaivannut.

Pitäisikö meidän useammin uskaltautua jättämään kännykät kotiin tai ainakin vääntää ne pois päältä yhdeksi kokonaiseksi päiväksi? Onko se muka hyvä asia, että kuljemme kaikkialle yhteydenpitoväline jatkuvasti käden ulottuvilla, jos vaikka joku töistä sattuisi soittamaan. Kännykkä onnistuu tällä tavalla hämärtämään myös työ- ja vapaa-ajan välisen raja-aidan monissa tapauksissa. "Eihän se nyt vie kuin muutaman minuutin", minulle totesi eräs tuttavani, istuessamme teellä taannoin (harvinaista herkkua, ottaen huomioon erilaiset elämäntilanteet) ja puhelimensa pirahtaessa työpaikalta. Mieleni teki sanoa, ettei hän ole sillä hetkellä töissä vaan viettämässä aikaansa minun kanssani.
Sanoinkin, ettei minun mielestäni ollut reilua, että työmyyrät soittivat ja häiritsivät kaveriani tämän vapaa-ajalla ja meidän välistä teehetkeä. Kaverini oli periaatteessa samaa mieltä asiasta, mutta myös mainitsi, että nykypäivänä työnantaja olettaa, että asioita voi kysyä myös vapaa-aikana. Mielestäni se on väärin. Vapaa-aika on juuri sitä, vapaata aikaa.
Toinen esimerkki tästä on nykyisen työnantajani leivistä. Työkaverini ei uskalla mennä edes kuntosalille ilman kännykkäänsä, koska koskaan ei voi tietää, soittaako työpaikka ja ilmoittaa lentomuutoksista. Jos et vastaa, saat kakkaa niskaan ja joudut puhutteluun - vaikka ne soittaisivat sellaisena aikana, ettei sinun tarvitse vastata. Me olemme kaikki nykyajan orjia.
Laitetaan siis kännykkä välillä kiinni, nautitaan olosta ja vapaa-ajasta. Eikö niin?

Ja eikö olekin hullua, että kesken tämän kirjoituksen tajusin, että unohdin soittaa ja kysyä, miksen päässyt erääseen työpaikkaan. Tarkistin ja puhelinaika oli vain puoleen päivään saakka. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Tuohan on tyhmää. Eikö sillä naisella ole _kännykkää_."

Koetan aktiivisesti etsiä itselleni uutta työpaikkaa samalta alalta, jolla nyt olen töissä.
Se on kummallista, kuinka turvattuina me täällä kotoisessa Suomessa elämme, kun vertaa sitä hakuprosessiin, jonka joutuu tekemään Englannin päässä. BAA (paikallinen ilmailulaitos) vaatii, että jokainen, joka hakee työhön lentoyhtiöön pystyy toimittamaan jo hakuvaiheessa listan työnantajista ja koulutuspaikoista, joissa kyseinen hakija on viimeisen viiden vuoden aikana oleillut. Ja jos näiden referenssien väliin jää 14 päivän mittainen jakso, niin siihen on parasta löytää joku taho, joka pystyy todistamaan, ettei tämä henkilö ole ollut tekemässä mitään laitonta sinä aikana.
Ja vaikka minulla jo on kulkulupa yhdelle lentoasemalle, ei se tietenkään riitä, että ne referenssit pyydettäisiin sieltä, vaan joudun toimittamaan aivan uudet referenssit täältä. Ja kun muistan, kuinka vaikeaa niitä oli saada aikaiseksi ensimmäisellä kerralla, niin voin vain kuvitella, miten vaikeaa siitä tulee tällä kerralla - kun en edes asu samassa maassa. Ja vielä kun ottaa huomioon, että ainakin yksi työpaikoistani on mennyt muuttamaan nimensä.
Ai niin, unohdinko mainita, että haen kulkulupaa samalle lentoasemalle, missä nyt olen töissä.

Kaikeksi onnekseni en ole hakemassa tätä lupaa Jenkkeihin: sinne vaaditaan kaikilta 10 vuoden referenssit. Joutuisin hakemaan nämä kaikista mahdollisista kesätyöpaikoista, armeijasta ja luultavasti vielä lukiostanikin alkaen. Jos minussa olisi masokistia edes hieman, hakisin sinne. Nyt minulle riittää vain tämä viiden vuoden riesa.

Taannoin törmäsin kommenttiin, johon en olisi kuvitellut törmääväni - ja vielä työelämässä.
"Jos me välittäisimme kaikista teistä 1150 työntekijästämme, niin emme olisi johtava tämän alan yhtiö", totesi pomoani suurempi pomo kollegalleni.

Tottahan se työnantajani kanssa on, että meistä ei välitetä. Sen on viimeisen kymmenen kuukauden aikana saanut todeta vaikka minkämoisella tavalla, mutta tähän asti se on ollut ennemminkin hiljaista tajuamista, kuin suoraan naamalle asian heittämistä. Ja se osasi kyllä tuntua pahalta.
Ei siis liene ihme, että lähes päivittäin mietin irtisanoutumista. Mutta sitäkään ei viitsisi tehdä ilman, että on jotain muuta työtä tiedossa. Vai?

Minun täytyy olla tullut hulluksi.
Täysin hulluksi.
En usko, että kukaan muu menee tekemään mitään tällaista, mutta tämä taitaa osoittaa vain sen, että olen fanaattinen - roolipelaaja siis.
En saanut vaihdettua Finnairin lentolippuni lentopäivää myöhemmälle, joten jätin sen käyttämättä ja lennän Harpulla takaisin kotiin - maanantaina.
Loogisuus ja kaikki sellaiset kukkaruukkuun ja Coniin! Hop!
Tuntuu muuten helpottuneelle. En olisi missään tapauksessa mennyt Emiratesille töihin. Arabiemiraateissa kun homous on kuitenkin kuolemanrangaistuksella rajoitettu asia. Pidän hengestäni.

Tietenkin!
Totta kai!
Sama toistui viime vuonna. Tai siis pitäisi kai sanoa, että viimevuotinen toistui tänä vuonna. Ihan miten vaan.
Viime vuonna kesälomallani oli noin +5 astetta lämmintä ja ihanan kesäinen ilma. Tänä vuonna olen odottanut kesälomaani kuin kuuta nousevaa. Säätiedotukset Suomessa ovat luvanneet vaikka kuinka ihanaa ilmaa. Pääsen tänne ja mitä saan: sadekuuroja ja sen sellaista. Lämmintä sentään onneksi on. Tämäkin päivä mennyt sateen keskellä. *puuhk* Kesälomat eivät taida olla minua varten.
Kuva muuten on Cadizista. Minä olen se mustahousuinen. :) Eikö olekin ehdottomasti osakilpailun "paras lomakuva" voittaja-ainesta?

Ah ja voi!
Ropecon 2005 on ensi viikonloppuna ja MINÄ EN PÄÄSE! Vuoden ainoa tapahtuma, jonne todella haluaisin ja jota varten lomanikin ryin tähän kohtaan kesää. Ja sitten en pääse. Ensimmäinen kerta vuosikausiin (8 vuotta?) kun en ole paikalla. Aluksi harkitsin jopa työhaastattelun väliinjättämistä sen tähden, että olisin päässyt pelaamaan ja pelauttamaan, tuttujen näkemisestä puhumattakaan. Tulin järkiini?

Törmäsin männä päivänä hyvään ystävääni, joka on töissä tässä rakennuksessa. Itse "pääsin pois" sieltä viime syksynä (ei, en ollut pakkohoidossa, vaan hoitsuna, niille jotka miettivät päissään tätä asiaa). Kämppisparat. Joutuvat kärsimään sitä, kun koetan selkeyttää asiaa itselleni. Olen jo tullut siihen tulokseen, että itse työtä en ikävöi, mutta en edelleenkään usko, että tulen koskaan löytämään yhtä mahtavia työkavereita mistään. Heitä on ikävä. Pitääkin käydä tervehtimässä ja tarjota pullaa.

Kesä. Ja loma. Ja vasta nyt, kun asuu ulkomailla sitä osaa arvostaa Suomen kesää. Sitä on vaikea selittää, mutta niin se vaan on, että tässä maassa kesä on Kesä ja muualla se tuntuu vain kesälle. Mikähän siinä on.
Ulkomaalaisetkin kyselevät aina, että mikä siinä Suomen kesässä nyt muka on niin erikoista. Koeta sitä niille selittää, kun et osaa sitä itsellesikään sanoiksi pukea. Katsokaa kuvaa, se sisältää enemmän kuin sanoja. Kuulemma.