Syksy on siis täällä. Nytkin vettä vihmoo ikkunaan sitä rataa, ettei tarvitse varmasti ikkunoita pestä tänä syksynä.. :P
Mietin pitkään, kirjoitanko tätä blogitekstiä vai en. Mutta toisaalta, ehkä on ihan viisasta nostaa kissaa pöydälle (ainakin hetken ajaksi), jos se vaikka poikisi keskustelua keskustelualueen puolella... tiedä tuota.
Aikaisemmin tänä vuonna läheinen sukulaiseni sai aivoverenvuodon aneurysman puhkeamisen seurauksena ja jonkin aikaa jännitettiin miten asiassa käy. Kiitos Töölön sairaalan erinomaisen neurokirurgian, lääkäriambulanssin nopean saapumisen (ja varmasti myös jumalallisen väliintulon) hän elää, voi suhteellisen hyvin ja on 95% oma itsensä.
Mutta...
Haluaisin kovasti saada selville, mikä tässä tilanteessa oli se, mikä laukaisi sukulaiseni alkoholismin, jos ei samanlaisena, niin ehkä jopa entistä voimakkaampana.
Tietenkin alkoholismi on sairaus, josta ei koskaan voi parantua, mutta jos se on ollut "remissiossa" jo likimain 4 vuotta, niin sen ilmaantuminen takaisin tuosta noin vain vaatinee muutakin kuin sairaalassa annetut Kalisol-annokset?
Asia ahdistaa minua, koska turhan moni sukulaiseni on menehtynyt alkoholismiin tai siitä johtuviin komplikaatioihin ja samalla joudun katselemaan nuorten sukulaisteni vajoamista samaan tilaan, missä vanhempansa ja isovanhempansa ovat olleet.
Terveysalan ammattilaisena tiedän, etten voi oikeastaan tehdä mitään - paitsi tietenkin tarjota tukea, ohjausta ja kertoa, että kannattaisi varmasti hankkia apua. Vähiin käyvät keinot ennen kuin ihminen itse päättää tarttua härkää sarvista ja tehdä asialle jotain.
Tämän myötä olen havahtunut siihen, että alkoholismista pitäisi (huom. konditionaali!) todellakin puhua enemmän. Siihen pitäisi puuttua samalla hetkellä, kun jonnekin rintalastan taakse ilmestyy huoli siitä toisesta ihmisestä, on kyseessä sitten lähisukulainen, sukulainen, ystävä - tai jopa puoliso.
Jos "anteeksi" on suomalaisille se vaikein asia sanottavaksi, niin "oletko miettinyt kuinka paljon oikein juot" on se seuraavaksi vaikein tällä listalla.
Jos HIV kantaa sosiaalista stigmaa mukanaan, niin alkoholismilla se stigma on vielä kamalampi, ainakin tässä maassa missä alkoholia muutenkin nautiskellaan aika hyvien käsilihasten voimin.
En sano, etteikö juomista voisi hyväksyä. Itse en juo (tietyistä syistä, joista yksi on suvussani oleva alkoholismi), mutta en ole kukkahattutätimäisesti räpättämässä muille, että heidänkään ei tulisi juoda, koska minäkään en juo.
Mutta jos henkilö juo verukkeella: "koska nyt on ollut niin raskas viikko ja pitää nollata", tai "mähän juon vaan pari siideriä ill.. viikossa", niin silloin asiaan pitää jo kiinnittää huomiota. Tai pitäisi.
Liiallisen juomisen salliminen on välinpitämättömyyttä. Välittäminen on kovana olemista, asioiden esiin ottamista ja toisesta ihmisestä huolehtimista.
Elämän luulisi opettavan, mutta jotkut opit tuntuvat käytännössä niin vaikeille toteuttaa.