Elämää kännykän orjana

Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään aikaa viime vuosituhannen loppupuolella. Muistatteko sellaista aikaa, kun tapaamiset piti sopia kotoa käsin, koska kännyköitä ei ollut kuin harvoilla ja valituilla ja koko sosiaalinen elämä piti organisoida kotipuhelimen kautta.
Ja nyt, alle kymmenen vuotta myöhemmin ihmisillä on vähintään yksi kännykkä ja perinteiset kotipuhelinoperaattorit ovat kauhusta kankeina, koska heiltä vähenee asiakkaat jatkuvasti (tulipa huonoa suomea).

Vaihdettuani tähän työhön, missä kännykkää ei saa pitää jatkuvasti päällä ja joutuu olemaan kaikenlaisen tiedotuksen tavoittamattomissa useamman tunnin ajan päivässä olen oppinut nauttimaan myös niistä hetkistä, kun ei tarvitse jatkuvasti olla tavoitettavissa. Omalla tavallaan se hillitsee tätä nykypäiväistä oravanpyörää.
Muistan vallan hyvin sen, kun nuorempana olin sitä mieltä, etten ole kännykän orja - mutta auta armias sitä kammottavaa tilannetta, kun kännykkä makasi kotona tietokoneen vieressä pöydällä ja itse istuit metrossa matkalla tapaamaan kavereita Strintsulla. Kaksi kertaa sai miettiä pitäisikö käydä hakemassa se kotoa ja jatkaa sitten vasta matkaa.
Ja illalla, kotiin palatessa pettymys oli suunnaton, kun kukaan ei ollutkaan kaivannut.

Pitäisikö meidän useammin uskaltautua jättämään kännykät kotiin tai ainakin vääntää ne pois päältä yhdeksi kokonaiseksi päiväksi? Onko se muka hyvä asia, että kuljemme kaikkialle yhteydenpitoväline jatkuvasti käden ulottuvilla, jos vaikka joku töistä sattuisi soittamaan. Kännykkä onnistuu tällä tavalla hämärtämään myös työ- ja vapaa-ajan välisen raja-aidan monissa tapauksissa. "Eihän se nyt vie kuin muutaman minuutin", minulle totesi eräs tuttavani, istuessamme teellä taannoin (harvinaista herkkua, ottaen huomioon erilaiset elämäntilanteet) ja puhelimensa pirahtaessa työpaikalta. Mieleni teki sanoa, ettei hän ole sillä hetkellä töissä vaan viettämässä aikaansa minun kanssani.
Sanoinkin, ettei minun mielestäni ollut reilua, että työmyyrät soittivat ja häiritsivät kaveriani tämän vapaa-ajalla ja meidän välistä teehetkeä. Kaverini oli periaatteessa samaa mieltä asiasta, mutta myös mainitsi, että nykypäivänä työnantaja olettaa, että asioita voi kysyä myös vapaa-aikana. Mielestäni se on väärin. Vapaa-aika on juuri sitä, vapaata aikaa.
Toinen esimerkki tästä on nykyisen työnantajani leivistä. Työkaverini ei uskalla mennä edes kuntosalille ilman kännykkäänsä, koska koskaan ei voi tietää, soittaako työpaikka ja ilmoittaa lentomuutoksista. Jos et vastaa, saat kakkaa niskaan ja joudut puhutteluun - vaikka ne soittaisivat sellaisena aikana, ettei sinun tarvitse vastata. Me olemme kaikki nykyajan orjia.
Laitetaan siis kännykkä välillä kiinni, nautitaan olosta ja vapaa-ajasta. Eikö niin?

Ja eikö olekin hullua, että kesken tämän kirjoituksen tajusin, että unohdin soittaa ja kysyä, miksen päässyt erääseen työpaikkaan. Tarkistin ja puhelinaika oli vain puoleen päivään saakka. Ensimmäinen ajatukseni oli: "Tuohan on tyhmää. Eikö sillä naisella ole _kännykkää_."