Half Machine Lip Moves

On tullut katsottua taas nippu leffoja.

Ensinnäkin, niitä italialaisia gialloja ja kauhuleffoja mitä mukaan tuli Roomasta: Dario Argenton L'Uccello dalle Piume di Cristallo ja Il Gatto a Nove Code, Sergio Pastoren Sette Scialli di Seta Gialla ja Lucio Fulcin Paura nella Citta dei Morti Vivendi.
Kaikkia voisi luonnehtia kiintoisiksi filmeiksi, joissa saadaan aikaan hyvä tunnelma jos jättää huomiotta juonen epäloogisuuden, ja tyylillisesti ne ovat toki hienoja.
Argenton leffoissa murhien määrä korvaa niiden järkevyyden (kuten se yksi valokuvaaja, jonka todistusaineistosta ei murhaaja voi millään tietää), Pastoren leffassa perusasetelma on jo viehättävän vinksahtanut (murhien välineenä on musta kissa jonka kynsiin on sivelty kurarea...) ja Fulcin leffasta ei edes tiedä mistä älyttömyydestä aloittaa..."ei järki päätä pakota"-palkinto menee ehdottomasti miespääosalle joka kuullessaan arkusta ääntelyä (viitaten että siellä oleva nainen onkin elossa), päättää avata arkun hakkaamalla siihen reiän hakulla. Siihen pään kohdalle. Toki kohtaus on hienon näköinen ja varsin pelottavakin mutta silti...näyttelijäsuorituksiakin voisi erityisesti Fulcilla kommentoida monilla sanoilla (joihin "näyttelijäsuoritus" ei välttämättä kuulu). Mutta mikäs siinä jos leffat saa näyttämään hyviltä (ja jos joku osaa selittää sen Fulcin leffan lopun niin olisin kovin kiitollinen).

Vastavedoksi sitten leffa jossa on myös monimutkainen juoni ja visuaalista upeutta: Ernst Lubitschin romanttinen mykkäkomedia Marriage Circle. Nainen jahtaa parhaan ystävänsä aviomiestä, tätä parasta ystävää piirittää aviomiehen kollega ja naisen mies vuorostaan kerää todistusaineistoa avioeroa varten...ja kaikki toteutettu legendaarisen keveällä ja elegantilla Lubitsch-kosketuksella. Heräsi kiinnostus myös nähdä Lubitschilta toinen mykkäelokuva, Lady Windermere's Fan, jossa kuulemma Oscar Wilden näytelmästä on saatu uskollinen ja toimiva tulkinta käyttämättä juuri lainkaan Wilden dialogia...

Eilen illalla tuli aloitettua sitten myös Charles Laughtonin The Night of the Hunter, mutta katsoin vain puoleenväliin kun se on oikeasti hurja ja pelottava teos...tänä iltana katson sen toisen puolikkaan. Tulee mieleen Flannery O'Connorin novellit...

Tänään on epämääräinen, kärttyisä olo. "Päämäärätön elämäni on kuin palava tupakka."

Eilen Radio Orientessa oli taas keikka joka vaikutti kiinnostavalta, niin piti mennä...

Opportunity soitti sellaista aika normaalia souljazzpoppia, josta tuli kovasti hyvä fiilis. Ei mikään mullistava kulttuurikokemus, ennemminkin vastaisi sitä että käy hyvässä ravintolassa syömässä hyvän aterian.

Eilen Jubezissa, pari yhtyettä joista taas kerran ei ollut ikinä kuullutkaan mutta kiinnostavilta vaikuttivat...

Lämppärinä soitti Charalambides, pariskunta joka soitti sellaista psykedeelistä neofolkkia...hetken kesti lämmetä mutta vauhtiin päästyään tekivät oikein hienoja ja vaikuttavia äänivalleja.

Pääesiintyjä oli Someone Still Loves You Boris Yeltsin (ehkä maailman paras huono bändinnimi ikinä), indiepoppia...jonkin aikaa oli slelainen olo että olin liian vanha olemaan paikalla, se musiikki oli juuri sellaista parikymppisten taideopiskelijoiden kitarapoppia jossa ei sinänsä ole mitään vikaa mutta sellaista jollaista kolmekymppinen jovalmistunut on kuullut ihan tarpeeksi ennenkin...mutta kyllä heistäkin sitten lähti joitain hyviä esityksiä. Hakematta mieleen tuli Sunny Day Real Estate.
Sama tuttu perusongelma mikä vaivaa monia muitakin indiekitarapoppareita, hyvistä laulajista on selvästi pulaa (ainakin kun vertasi lämppäriinsä). Näillä oli kaksi, joista toinen oli aika mitätön, toisella taas oli sellainen vähän ärsyttävän vinkuva ääni joka kuulosti hyvältä vain yhdessä kappaleessa, jolloin se oli sulautettu yhdeksi elementiksi white noise -muuriin.
Cover-valintana Arrested Developmentin Mr Wendal oli hauska...

Yleiskommenttina epätasainen, popnerous oli hakusessa mutta kyllä sitä kiinnostavaa materiaalia jo löytyi...vaikea kuitenkin sanoa kummasta pidin enemmän, lämppäristä vai pääesiintyjästä.

Suomessa käydessäni huomasin että 500 kg lihaa -yhtyeeltä oli myös tullut uusi levy, piti se sitten ostaa...ja nyt on pari päivää soinut päässä (ja stereoissakin) Hauen laulu...versio muistuttaa kovasti vanhempaa Röyhkää, hienon elegantti kappale.

Ja Aaro Hellaakosken runo on toki myös tuttu ja kiehtova, ja löytyy se levyhyllystä myös Erkki Rankaviidan versiona (samoin joku mieskuoro, olisiko Semmarit, ovat myös oman versionsa tehneet). On vain pakko kysyä, tuleeko kenellekään muulle mieleen tästä homous? Hauki kiipeämässä puun latvaan kuulostaa ainakin minusta "epäluonnollisten" halujen toteuttamiselta ja punaisesta kävystä tulee eroottisia mielleyhtymiä...

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan

niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

Kävin nimittäin pikaisesti Suomessa viime viikonloppuna. Ja on todettava että Rooman jälkeen oli hauska huomata kuinka viehättävä kaupunki Helsinki onkaan...niin paljon kuin Roomasta pidinkin niin siitä jäi sellainen kuolevan kaupungin olo, tuntui että se oli jämähtänyt sinne 1600-luvulle joten elävä ja moderni kaupunki (kuten Helsinki) oli piristävä. Ah, Rautatieasema! Oopperan vessakaakelit (siis ulkoseinillä)! Kallion virastotalo! Betonimakkara!

Perverssi, minäkö?

Kun kritisoin italialaista musiikkia niin on kuitenkin mainittava eräs ravintola Cavourin seuduilla, nimeä en muista...sisustus oli viehättävän kitsch mutta erityisen hienoksi paikan teki siellä esiintynyt syntsaa soittava nainen joka lauloi niitä perinteisiä karaokeklassikoita yms...mutta tulkinnat olivat hillittömiä viiden oktaavin Yma-Sumac-meets-Mrs-Miller Tulkintoja (kyllä, ehdottomasti isolla alkukirjaimella). Ehdoton camp-helmi.

En joutunut kertaakaan taskuvarkaiden kohteeksi vaikka ymmärrän kyllä että se oli riskinä...ne metrot ovat täyteen pakattuja (ja mm. siellä Fontana di Trevin turistimassoissa pystyisi hyvin tutkimaan naapurin taskuja...)

Dolce&Gabbanan alushousut ovat oikeasti mukavia. Suhteellisen harvat merkkialushousut ovat hintansa väärtejä, D&G on ainakin minulle mitä sopivimmat. Ainoa asia mikä ärsyttää on ne massiiviset logot...

Kuten mainitsin, olin Roomassa lomailemassa, viime viikon keskiviikosta viime tiistaihin. Pari kolme ensimmäistä päivää meni pelkästään ihmetellessä että onko sitä Roomaa edes olemassa, itsenäisenä kaupunkina...kun keskusta oli täynnä turisteja ja turistipaikkoja ja sitten kun astui turistialueen ulkopuolelle niin siellä ei ollut oikein mitään...että kyseessä oli aavekaupunki josta ihmiset olivat karanneet lähiöihin mutta kukaan ei huomannut autioitumista kun kaikkialla oli niin paljon ihmisiä.

No, aikanaan sitten löysin todelliseen metropoliin viittaavia merkkejä kuten Chinatownin (tai ainakin muutaman korttelin jossa oli lähes pelkästään itämaisen näköisiä ihmisiä) ja homobaarit. Niin, minä käyn ihan mielelläni ulkomailla homopaikoissa koska niitä ei yleensä ole tehty turisteille, homobaarit ovat paikkoja joissa käyvät normaalit ihmiset (huomaan kyllä tuon ilmaisun ironian). Rooman homopaikat olivat kyllä aika vähäisiä ja piilossa ja lähes järjestään aikamoisia lihatiskejä...mutta miehet olivat komeita :)

Koska turismi on täysipäiväistä työtä (siis ainakin minulle) niin tulihan niitä nähtävyyksiä kierrettyä, museoita ja kirkkoja yms ja ihan yleisestikin kaduilla harhailtua.
En kuitenkaan ikinä päässyt Pietarinkirkkoon, kun se jono oli niin kauhea. Ei kuitenkaan niin kauhea kuin se visio helvetistä joka oli jono Vatikaanin museoon...kartasta arvioin jonon pituudeksi sellaiset 700 metriä, mikä tarkoittaa tuollaista 3000-5000 ihmistä...ja jono ei liikkunut mitenkään nopeasti. No, kävin sentään astumassa Vatikaanin maaperällä (tai katukivetyksellä).
Kaikkein ärsyttävintä tuossa Vatikaanissa on tietty se, että [snobi] suurelle osalle kävijöistä se on vain paikka missä pitää käydä, pitää käydä sanomassa Sikstus-kappelissa "ooh" Michelangelon freskoille ilman että oikeasti välittää niistä...[/snobi]. Voin kuitenkin todeta että ainoat muut nähtävyydet joissa ihmismassat kävivät ärsyttäviksi olivat Pantheon ja nykytaiteen museo (jälkimmäisessä oli useampi koululaisryhmä yhtä aikaa...)

Ihan ilman Pietarinkirkkoakin laskeskelin kartasta että kävin tutkimassa 18 kirkkoa (kirkkoarkkitehtuuri on jees), ja olen saattanut unohtaa pari tuosta luvusta...tosin valitettavan moni oli myös kiinni kun ohi kävelin, tai niissä oli parastaikaa messu...ja yhdessä oli juuri alkamassa häät tai jotain. Ja pari kirkkoa joista en keksinyt miten sinne pääsee sisään...(ehkä on ihan hyvä että turisteilen itsekseni, joku muu olisi ehkä ehtinyt hajota moiseen...)
Todettakoon muuten että Santa Maria in Trastevere on upea rakennus. Suosittelen.

Colosseumillekaan en ikinä ehtinyt sisälle, pari kertaa ohi kävelin, ja muutenkin antiikin rakennukset jäivät tällä käynnillä vähän sivuun...ehkä sitten ensi kerralla (tosin jos Roomaan uudestaan menen, se tapahtuu ehdottoman ei-turistikautena...)

Todettakoon että italialainen mainstream-musiikki on kaameaa. Levykaupoissa kuuntelin useampaa levyä, ja ne olivat järjestään sellaisia epämääräisen imeliä pianoballadeja kaikki...no, tarttui mukaan toki pari kolme levyä (yksi joka oli kuuntelussa "ihan jees", yksi joka oli halpa ja jonka tekijän kaikissa levyissä oli hienot kansikuvat, ja yksi alakulttuurisempi kokoelma punkkeja, hiphoppia yms).
Leffoja tuli ostettua enemmän. Olihan siellä niitä Visconteja ja de Sicoja mutta itse keskityin enemmän trash-puoleen, gialloihin, kauhuun ja peplumeihin. Ja muutama ei-italialainenkin leffa tarttui matkaan kun siellä oli kiinnostava halpissarja jossa oli mm. Buchse der Pandora, Waxworks ja muita vanhoja vaikeasti löytyviä klassikoita...

Ruoka oli pääsääntöisesti hyvää, muttei mitenkään ihmeellistä. Entisestään pitää pohtia kysymystä onko oikeasti hyvää italialaista ruokaa olemassa, ja onko sitä mahdollista saada ilman että on kokille sukua.

Tauko kirjoittelussa, olin vajaan viikon Roomassa. Tästä syystä en kommentoi myöskään mitään euroviisuista, kun niitä ei juuri ollenkaan Italiassa noteerattu (en tiedä miltä kanavalta Vermillion niitä seurasi).

Muista kokemuksista kirjoitan myöhemmin lisää.

Suositusten jälkeen katsoin sitten Kill Billin. Ensimmäinen osa oli hyvä, teatraalista ja visuaalista veribalettia mutta toisen osan Sergio Leone - henkilövetoinen draama ei toiminut kauhean hyvin. Tarantino tekee hyviä tilanteita ja dialogeja mutta ei järin kiinnostavia henkilöitä. Olihan sekin viihdyttävä mutta...
Sinänsä huomauttaisin tarpeettomasta kikkailusta. Se hahmonnimen piippaaminen oli lähinnä typerä ratkaisu, manga-pätkä oli hyvä idea mutta liian pitkä, mustavalkoisten pätkien olisi pitänyt paremmin noudattaa tarinankerrontaa kuin teki nyt (ja ne olivat liian pitkiä). Paljon hyviä ideoita, joiden hiomisella olisi saanut paljon aikaan.

Todettakoon myös että Daryl Hannah, 80-luvun romanttisten komedioiden tähtönen oli hauska bad-ass tappokone. Ja Monty Pythonin Salad Days on peruuttamattomasti korruptoinut irtoraajoista sinkoilevat verisuihkut.

Kävin myös katsomassa Spider-Man kolmosen. Leffa oli uhkaavasti käymässä sarjan parhaaksi mutta loppupuoli kävi niin yltiösentimentaaliseksi siirapiksi että pahaa teki...ja meteoriitista tuleva avaruusmömmö on tylsä klisee, vaikka muuten Venom olikin viehättävä otus (ja Tobey veti hienon roolisuorituksen Venomin yhteydessä).

Eilen hymyilytti kun huomasin parinkin baarin mainostavan jo nyt että siellä voi viikonloppuna katsoa suorana euroviisuja isolta kankaalta...sopii arvata olivatko homobaareja :)