Jatketaan pohdintoja edellisestä kirjoituksesta...
Oma alkututustumiseni Throbbing Gristleen tuli mutkan kautta, olin kuunnellut enemmän myöhäisempiä akteja kuten Cabaret Voltairea, Einsturzende Neubautenia yms. joille TG oli vaikuttajana, ja nimi oli tuttu ennen kuin olin edes kuullut mitään (ja Genesis P-Orridgen asema industrialin grand old damena oli tullut vastaan parilla vierailulla muiden levyille).
Second Annual Report olikin musiikillisesti aika pitkälle sitä mitä odotin, taaksepäin katsottuna kun se on TG:n levyistä se merkittävin niin se on myös lainatuin ja ikääntynein. Aika on saavuttanut sen, puhdas teollisuusmeteli ei enää hätkähdytä (niin ei myöskään sarjamurhaajista laulaminen, flirttailu natsiestetiikan parissa, tamponit ja peräruiskeet keikoilla jne...). Toki esim. Slug Bait on yhä epämääräisen pelottava...
Myöhemmät levyt olivat jopa jossain määrin masentavia, ne kuultuaan tuli sellainen olo että kaikki merkittävä musiikissa oli jo tehty, missään ei ole mitään mieltä...(Young Marble Giantsin minimalistinen pop sittemmin pelasti murheen suosta)
Throbbing Gristle edustaa minulle punk-estetiikkaa parhaimmillaan. Kukaan ei osaa soittaa mitään (Genesis on varmasti huonoimpia levyttäviä laulajia ikinä, joskin varsin mainio huutaja) ja se on olennainen osa kokonaisuutta ("what's the point in playing the same thing again and again?"). Osataan olla yhtäaikaa räävittömän hauska, emotionaalisesti vaikuttava ja taiteellisesti kiinnostava. Industrial Records on omalla tavallaan jopa profeetallinen, se oli nimenmukaisesti parodiaa musiikkiteollisuudesta, ja myös lehdistö sai oman osuutensa pilkasta tarttumalla iloisesti kaikkiin koukkuihin mitä TG vain tohti heittää, ja TG tohti.
Vaikka moni seuraajansa onkin tehnyt yleisesti ottaen parempaa musiikkia, niin kukaan ei ollut yhtä fiksu.
