Näin tänään jotain kummallista. Olimme kultin kanssa menossa Työkkäriin ja Kelaan bussilla. Olimme melkein torilla (kolme korttelia), kun jokun. 15-vuotias tyttö tuli bussiin ja matkusti juuri nuo kolme korttelinväliä torille. Oliko pakko?! Mikä joitain ihmisiä oikein vaivaa, kun ei jakseta kävellä niin lyhyttä matkaa, pakkastakaan ei ollut kuin muutama astetta? Ihan omituista. Sitten kuusikymppisenä valitetaan, kun massaa on 100 kiloa ja osteoporoosi vaivaa. Ja minä kun luulin, että "Nuorison rapistuminen" on vain eläkeläisten jorinoita. Kuulostaa yleistävältä, mutta silti.
Olen tänään paljon miettinyt, että mitä nykyään enää uskaltaa syödä. Siis jos haluaa syödä moraalisesti oikeaa ruokaa. Nautaa ei periaatteessa uskalla syödä, koska sillä ruokamäärällä, mitä yksi lehmä syö, jotta voisi ruokkia muutaman ihmisen, voisi ruokkia oikeasti useita satoja ihmisiä. Lisäksi lehmä piereksii metaania, mikä on taas voimakas, joskin lyhytikäinen kasvihuonekaasu. Onko siis oikein, että maailmassa on joillain pulaa ruoasta, jotta minä saisin syödä lihaa? Ja samalla kasvihuoneilmiö voimistuu voimistumistaan.
Sitten jos ajatellaan, että syö siipikarjaa, minkä tuotanto (hyi vitsi, kun inhoan sitä sanaa tässä yhteydessä. Kyseessähän kuitenkin ovat elävät eläimet) on kai hieman ekologisempaa, tulee vastaan se, kuinka ne eläimet joutuvat kärsimään, jotta minä saisin syödä ne. Minua nimittäin suorastaan oksettaa ajatus niistä ahtaista kasvatuslaitoksista. Enpä haluaisi itse tulla lukituksi pieneen huoneeseen muutaman muun kanssa. Ja HK teki vieläpä niin mukavan tempun, että kuljetti kalkkunoita niin pienissä kopeissa, että niiltä murtui luita. Olisipa ihanaa tulla ahdetuksi pikku koppiin, niin että esimerkiksi jaloista ja käsistä napsahtelee luut poikki.
Minua kiehtoo ajatus kasvissyönnistä. En ehkä ihan kokonaan pystyisi lihasta ikinä luopumaan, mutta "pääsääntöinen kasvissyöjä" kuulostaa aika kivalle. :) Minusta ei millään saa sellaista, joka välttää kaikkea, mikä jotenkin liittyy lihaan. En kertakaikkiaan osaa miettiä niin kamalasti. "Ei noita karkkeja, niissä on liivatetta", tullaan tuskin koskaan kuulemaan minun suustani. Mutta taitaa jäädä haaveeksi muiden joukkoon tämä kasvissyönti.
Tänään ilmestyneessä Kirkko ja koti -lehdessä (Kuopion ja Siilinjärven seurakuntien lehti) oli mielenkiintoinen artikkeli. Artikkelissa pohdittiin sitä, mitä minä olen miettinyt jo useita kertoja, mihin nuoret aikuiset katoavat kirkosta. Artikkelissa syyksi sanotaan, että kirkolla "ei ole tälle ikäryhmälle suurta merkitystä eikä pyhyyden kaipuu kanavoidu kirkon kautta. Usko on yksityisasia". Olen ehkä jotenkin haksahtanut, koska itse pidän kirkosta juuri sen takia, kun siinä on sitä yhteisöllisyyttä. Artikkelia varten on haastateltu Kuopion hiippakunnan hiippakuntasihteeriä, joka sanoo yhden aika mielenkiintoisen seikan, jonka minäkin olen huomannut. Hän sanoo, että "kirkko työntekijöineen on omaksunut liike-elämän kielen puhuessaan asiakkaista ja palveluista". Joskus tosiaan tuntuu ja kuulostaa siltä, että kirkosta puhuttaessa puhutaan jostain liikeyrityksestä, jonka on pyrittävä tekemään mahdollisimman paljon voittoa. "Unohdetaan se, että kirkko ei tuota palveluja, vaan on yhteisö, jossa kristillinen seurakunta kokoontuu", olen täysin samaa mieltä, kirkon tulisikin nyt mielestäni "puhdistaa" maineensa ja olla sitä, mitä varten se todella on.
