Hengarit

Kipsin poistamisen jälkeen (jesh!!!) oon pystynyt käymään kuntotreenaamassa aamuisin. :) Niinpä me nähdään rakkaan kanssa tällä hetkellä arkisin aamulla ennen kuutta ja illalla normaalisti kahdeksan jälkeen. Mä voin silti käsi sydämellä sanoa, että me ollaan yhdessä onnellisia. Että meillä menee hyvin ja me ollaan rakastuneita. Silti, vaikka meidän tärkeimmät kommunikaatiovälineet on kännyköiden tekstiviestitoiminnot ja post-it -laput jääkaapin ja kylppärin peilikaapin ovessa. Ja silti, vaikka yhdessä olo tarkoittaa yleensä pelkkää väsynyttä, levotonta puheenläpätystä iltaisin, tv:n katselua silmät puoliummessa pää toisen rintaa vasten ja fyysisyyttä.

Mä olen rakastunut. Valtavan rakastunut ja onnellinen. Ja tiedän, että sekin on. Näkeehän sen. Silmistä näkee sellaiset asiat.

Sitä paitsi minä pidän väsyneestä läpätyksestä.

Keskiviikkona rakas oli päättänyt kehittyä ihmisenä. :) Hän oli hakenut kaupasta sixbägin kaljaa ja selitti, että aikoo juoda yhden joka ilta. Siten tottuu makuun ja voi vaikka joskus juoda kaljaa jos tekee mieli. Tai jos muutkin juo ja muuta ei oo tarjolla. Mua naurattaa miehinen logiikka ja virnistän sille ja sanon, että hienoa kun laajentaa perspektiiviään elämään, mutta jos aiot röyhtäillä kaljahuuruja niin mä en sit suostu pussaamaan, johon rakas toteaa, että ei sun kasvoille tarvi pussaillakaan ja röyhtäisee pelkkää kapinallisuuttaan. Mun mukanani tuoma kyläilevä tyttö hakee katsekontaktia minuun ja näyttää ajattelevan että rakas on seksistinen hirviö, mutta tyttö arvioi mun liittoutumishaluni väärin. Sillä vaikka mun päässäni jossain tunne-elämän keskuksen ja verbaliikan tietämillä pyörii sykkyräinen lankakerä, on mun aivoni pääosin pelkkää putkea korvasta korvaan ja nauruksi siellä prosessoituu parhaiten ruumiintoimintoihin ja seksuaalisiin vihjauksiin pohjautuva huumori. Mä lösähdän rakkaan viereen istumaan, tungen kasvot ihan sen kasvoihin kiinni, tuijotan julkeasti silmiin ja yritän vääntää kostoksi suurta tekoröyhtäystä, mutta puuttellisesti kehittynyt tekokaasukeskukseni pettää minut taas kerran. Aaaargh!

Torstaina rakas on juuri yrittämässä kiskoa mun farkkujani jalkaansa, kun tuun kotiin. Sen ruumiinrakenne on machompi kuin mun rääpälemäinen olemukseni ja eihän ne housut sille mahdu. Rakas katsoo mua syyttäen ja toteaa, että mulla on liian pitkät koivet. Hetkeä myöhemmin me ollaan sohvalla ja kun kaveri kysyy tekstiviestissä mitä me tehdään, tunnustan koko totuuden. Me vaan hengataan, ja mä yritän tunkea varpaitani rakkaan korviin häiritäkseni sen tv:seen keskittymistä kostoksi siitä, että se nimitteli mun jalkoja.

Elämämme voi olla vähän omituista, mutta hauskaa se on. :)