Puolitoista vuotta sitten synnytyksen lähestyessä mun kummityttöni äiti oli kovasti huolissaan siitä, mille synnytys näyttää. Siitä, miltä hän tulee synnyttäessä näyttämään. Että Sinne ei sitten ainakaan saa katsoa kukaan, mielummin hän mönkii vaikka metsään vatsoineen ja sieltä seuraavana päivänä takaisin vauvan kanssa, niin kuin joissain kulttuureissa tehdään. Että eihän ne siellä sairaalassa voi pakottaa mihinkään, mitä ei itse halua.
Mä tiesin kyllä kokemuksesta, ettei sairaaloissa kysellä mitä haluaa, siellä vaan tehdään mitä on tehtävä, ja että kun tarpeeksi sattuu, ei jaksa edes välittää. Mutta koska en tiennyt onko se lohduttava vai pelottava asia, jätin sen sanomatta, kunnes tyttö oli jo syntynyt ja äiti oppinut, että on tilanteita joissa ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä.
Kipu on asia, joka vie mukanaan jonnekin ihan toiseen maailmaan. Ja mulle tulee kivusta hiki, valtavan tuskainen hiki. Muuta ei jääkään jäljelle. Kyllä mäkin muistan kerran, jolloin rakas kyseli olenko ihan varma, etten tahdo edes kalsareita jalkaan, kun ambulanssi on ihan kohta täällä ja mä en ymmärtänyt ollenkaan niin pinnallista ajatusta, kun olin juuri saanut potkittua vaatteet pois sen kaiken alleen peittävän kuumuuden tieltä ja matkalla parvekkeelle toivoen, että siellä olisi lunta. Se tosin jäi viimeiseksi lumivilvoitteluksi koskaan, sillä sen kerran jälkeen rakas oppi, että siinä mielentilassa mun mielihaluillani ei ole mitään sijaa todellisuudessa. Ruumiinlämpö oli ehtinyt ennen avun tuloa laskea jo alle kolmenkymmenenviiden, ja sen kerran jälkeen parvekkeen ovi oli ja pysyi lukossa mun kivuista, kuumuuksista ja kiroilusta huolimatta.
Kun oikein kovaa sattuu, ei halua jäädä yksin. Toisen ihmisen läsnäolo on lohduttavinta, mitä voi aistia, vaikkei hän voisikaan tehdä mitään. Usein on parempikin, ettei tee, koska kaikki tekeminen ärsyttää, puhuminen ärsyttää, koskemista ei siedä. "Älä tee noin! Et sano mitään! Älä ole noin hiljaa!" ..älä vain jätä minua yksin. "Et nyt panikoi, mä en voi huolehtia susta nyt! Miksi sä oot noin rauhallinen, etkö sä tajua, miten mua SATTUU!" ..älä jätä minua.
Sitten joskus myöhemmin, kun kaikki on jo ohi, voi toista kiittää. Kiitos, että olit niin järkähtämätön, että olisin voinut repiä sinut kappaleiksi. En minä osannut itse ajatella.
Pitkästä aikaa, toissayönä, mulle tuli vatsakramppi.
2 kommenttia
Druusi
23.3.2007 00:17
Nyt mä tiedän, miksi pidän sun blogista niin paljon. Sä koet samalla tavalla asioita, mutta osaat vaan kirjoittaa ne näkyviin. :)
Toivottavasti kipu on mennyt pois jo. Mulla muuten vatsakramppeihin (jostain ihan omituisesta syystä) auttaa kostea, KUUMA, pyyhe masun päällä (mielellään laventelille tuoksuvana). :)
kesäpoika
23.3.2007 00:46
On se mennyt. Ne on sellaisia kipukohtauksia, joita mulle tulee välillä, mutta yhä harvemmin. Se vie pari tuntia ja katoaa pois. Sillä hetkellä kun kipu on päällä, se vaan on niin helvetillinen. En mä pysty silloin olemaan paikoillaan niin että mikään pyyhe pysyy. Ja lääkkeet oksennan ulos. Ja kun se menee ohi, nukkuu tosi sikeästi monta tuntia ja herättyä muistaa taas olla kiitollinen, että on terve.
Jos oon yksin kotona, olen ja kärsin. Silloin ei jaksa puhua, ei edes ambulanssia soittaa, mutta jos rakas on kotona, se soittaa kyllä. Ja varsinkin, jos joku muu on näkemässä. Kai se näyttää yhtä hurjalta kuin tuntuu. Nytkin oltiin yö päivystyksessä. Tulipa taas otettua varmuudeksi verikokeet, niin tietää, että periaatteessa kaikki on kunnossa.
Musta on hienoa, jos osaat samaistua mun juttuihin. :) Sitä mä tavoittelenkin, että osaisin sanoa asiat niin, että joku voisi tunnistaa siinä itsensä ja sitä kautta minut myös. :)