Ajatus

Varoitus: Tämä blogi kertoo Jumalasta. Jokaisella, joka kokee olevansa liian hyvä Hänelle on mahdollisuus kääntyä tässä kohdassa pois.

Raamattu on Suuri kirja. Mä olen tutkinut sitä jo sen aikaa, että olen ymmärtänyt, etten koskaan voi ymmärtää kaikkea. Ja riittävän kauan ymmärtääkseni, ettei sitä ymmärrä lukemalla. Ja erehtynyt riittävän monesti ymmärtääkseni, että totuus lauseiden takana on paljon suurempi kuin ne pienet yksityiskohdat, joita yritän hahmottaa. Silti löytämisen riemu on valtava, kun jokin uusi lause avautuu.

Silloin, kun elin vielä oman henkisen puoleni kieltävää aikaa, mä pidin Raamattua ja uskonnon opetuksia tuomitsevina ja raskaina. Mä tiedän monien tulkitsevan yhä niin, mutta itse koen löytäneeni suuremman yhteyden.

Ei se niin mennyt, että oli Jumala, joka loi sääntöjä ja lakeja ja rankaisee nyt niiden noudattamatta jättämisestä. Se meni niin, että maailmankaikkeus rakentui tiettyjen kaavojen ja totuuksien mukaan, jonka vuoksi meidän tuntemastamme todellisuudesta tuli juuri tällainen kuin se nyt on. Se toimii tietyllä tavalla ja me toimimme tietyllä tavalla sen mukana, halusimmepa tai emme. Lait ja säännöt ovat kertomassa, miten meidän tulee toimia ja mitä valita, jotta emme satuttaisi itseämme tai ketään muuta. Rangaistukset eivät ole rangaistuksia, ne ovat yksinkertainen syiden ja seurausten jatkumo.

Ennen tämän ymmärtämistä Raamatun lause siitä, miten isien teot kostetaan jälkipolville, tuntui valtavan epäreilulta. Nyt mä ymmärrän lauseen olevan olemassa, ei tuomitakseen, vaan varoittaakseen meitä siitä, että meidän valintamme vaikuttavat vielä, kun meitä itseämme ei enää ole, sillä me emme ole yksilöitä, vaan kokonaisuuden osasia. Mä ajattelin sen ensin tarkoittavan psykologisia vaikutuksia, kuten pahan olon siirtymistä sukupolvelta toiselle, kunnes joku kohtaa itsensä, luopuu vääryydestä ja katkaisee kierteen tarjoten omille lapsilleen paremman lapsuuden, minkä itse sai. Ja mä ajattelin sen tarkoittavan ympäristölle tehtyjä muutoksia, kuten vaikka kasvihuoneilmiötä. Mutta jokin aikaa sitten tv:stä tuli dokumentti geenien muuttumisesta, joka sai mun silmäni avautumaan. Se, mitä me syömme nyt, miten me elämme, miten me liikumme, mitä me hengitämme vaikuttaa geeneihimme. Siihen, mitä me periytämme lapsillemme, mitä he omilleen.

Samalla mä ymmärsin kristityn opin siitä, ettei syntejä mitata vain sillä, onko joku muu niistä suoraan kärsimässä. Että asioita ei voida sallia vain sen perusteella, että niistä ei näyttäisi olevan kenellekään haittaa. Jumala näkee kaikkialle ja mä luulen ymmärtäväni mitä se tarkoittaa. Me olemme maailmankaikkeuden lakien alaisia silloinkin, kun luulemme, ettei kukaan näe.

Lait ja säännöt jäävät tyhjiksi, jollei niitä ymmärrä. Mä en usko mässäilyn olevan kuolemansynti siksi, että meidän tulisi halveksua syömähäiriöisiä ihmisiä ja heidän itse itseään. Ei humaltuminen ole kiellettyä, jotta meidän tulisi halveksia heitä, jotka ovat pulloon hukkuneet. Emme mekään kiellä lapsia nousemasta vieraiden setien autoihin halveksiaksemme heitä, jos he kuitenkin nousevat. Eikä Raamattu kiellä pitämästä muita Jumalia siksi, että Jumala pelkäisi asemansa puolesta. Riippuvuuden nostaminen Jumalaksi vain on vankila. Sekä itselle, että jokaiselle, joka on väärää palvovan lähellä.

Kauneuspilkku kirjoitti eilisen bloginsa kommenteissa lepopäivästä ja se sai mut tuntemaan häpeää. Minä en vietä sellaista, en kokonaista, vaikka tiedänhän minä, miten tärkeää on saada levätä. Ja silloin kun vietän, en pyhitä. Vaikka tiedän minä senkin, ettei lepo ole lepoa jos ajatukset jatkavat arkisen aherruksen ylläpitoa. Tiedän, miten tärkeää on saada pysähtyä. Ja tiedän, etten ole sääntöjen yläpuolella vaan väsyn.

Mä toivon, ettei uskonnollisten erityisyyksien yleistä hyväksyntää maailmankatsomukseen vedoten koskaan poisteta. Tuottavuuden ja kulutuksen ihailu eivät salli pysähtymistä. "Minä olen kristitty", on loistava lause, joka antaa luvan paeta oravanpyörää ja pitää huolta itsestäänkin.

Aikuisuus mitataan kyvyllä pitää huolta.