Isoäiti kuopattiin pari viikkoa sitten.
Ei, en ole erityisemmin harras tai puhu kuolleista sen kunnioittavammin kuin elävistäkään. Miksi ihmisestä pyhimys kuollessaan tulisi?
Isoäidistä ei kyllä ole pahaa sanottavaa. Perfektionistinen ihminen, jolle hymyily oli työn takana ja asioista löytyi aina ensin jotain negatiivista sanottavaa.
Kuulostaa tutulta.
Mutta kuitenkin mummulla oli periaatteita. Kaikki ihmiset olivat tervetulleita katon alle ja kaikki ruokittiin ja kahvitettiin. Jehovantodistajatkin. Elämässä pääsi eteenpäin, kun muisti, että koulutus on kaiken avain.
Kiitos, anteeksi ja ole hyvä olivat ne kolme asiaa, jotka jokaisen piti osata ja käyttää. Kiroilu oli pannassa, mutta jos erehdyit sanomaan piru isoäidin kuullen, sait ehkä jäätävimmän katseen ikinä.
Mummu onkin sellainen outo auktoriteettihahmo ollut. Koskaan, yhtä kertaa lukuunottamatta, mummu ei huutanut kenellekään. Mummun tarvitsi vain katsoa ja kaikille oli selvää, että nyt ollaan tekemässä jotain väärin.
Pohdin kunnioituksen lähdettä. Mummu kun ei koskaan räyhännyt eikä mummua varsinaisesti tarvinnut pelätä. Koti oli aina siisti, ruokaa pöydässä, sängyssä puhtaat tuuletetut lakanat ja jos lapsenlapset jotain halusivat, mummu pyrki sen heille antamaan (ja myös kertoi syyt, miksi nyt ei jotain saa).
Päädyinkin pohdinnoissani siihen, että kunnioitus lastenlasten taholta mummua kohtaan syntyi ehkä siitä yksinkertaisesta asiasta, että mummu kunnioitti meitä lapsia ja näki eteemme vaivaa. Ei tehnyt mieli kuraisin kengin lampsia keittiöön, jos laittiat olivat tiptop siistit - aina. Ei halunnut valittaa ruoasta, jos sitä oli nähnyt tehtävän aamusta asti - eikä niin, että olisi tarvinnut valittaa, mummu oli näitä isoäitejä, jonka luo tultiin, jos ei muuten, niin syömään erinomaista kotiruokaa.
Opimmeko jotain? No ainakin sen, että kohteliaisuudella pääsee pitkälle ja muita kunnioittamalla saa itsekin osakseen kunnioitusta. Ainakin useimmiten. Yrittämistä ei saa lopettaa.
***
Äitimuorini totesi ennen hautajaisia, että auttaisin sitten toista siskoani, jos suruviestin lukeminen haudalle kukkia laskettaessa osoittautuisi hälle vaikeaksi. Sisko luki tekstinsä vakaalla äänellä ja kuuluvasti.
Minä repesin sitten itse parkumaan kesken neljän sanan lauseeni. Huoh, miehisyys meni arkun mukana... ;)
Ja sainpa kokea, ensimmäisen kerran kahteen noin vuoteen, rytmihäiriön paluunkin. Se ilmestyi juuri mukavasti sydämenmuljahduksen myötä, kun olimme nostamassa arkkua ja lähdössä kantamaan sitä hautausmaalle. Elähdyttävää, kun pulssi on noin 200 ja yrität ryhdillä saada heiluvaa puulaatikkoa ahtaasta kirkosta ulos, samalla kun serkkun vähemmillä voimilla takanani talloo kantapäitäni ja takeltelee kantoliinan kanssa.
Valivali.
Kaunis päivä oli, aurinko paistoi kirkon ikkunoista ja ulkona oli kirpeä yhden asteen joulukuinen päivä. Huonomminkin voisi lähteä kuin 100 lähimmän sukulaisen ja ystävän ollessa paikalla.
