Olen sukukeskeinen, tarkoittaen, että viihdyn perheeni ja sukuni(kin) parissa. Meillä on aina pidetty sukujuhlia useamman kymmenen ihmisen voimin, suuremmissa juhlissa liikutaan jo sadan tuolla puolen.
Poikaystäväni ei ole sukuihmisiä ja on kaapissa vielä. Tämä tarkoittaa sitä, että hän ei halua vierailla perheeni parissa läheskään niin usein kuin minä ja sitä, että me emme todellakaan vieraile hänen sukunsa parissa.
Pystyn elämään sen kanssa, että hän ei joka viikko ole mukanani, kun käyn kotipuolessa, mutta se mikä ei ole helppoa on, että aina kun hänen äitinsä/isänsä soittaa tai tulee käymään, minusta tulee välittömästi o l e m a t o n; lakkaan olemasta.
Jotenkin karu ajatus, että ihminen kuten minä, jolle suku on tärkeä ja haluaisin tutustua poikaystävänkin perheeseen (sieltähän hän tulee, en häntä voi täysin ymmärtää, jos en tunne perhettä!), muuttuu täysin olemattomaksi. Olen olemassa bflle vain kun olemme kahden, muuten en kuulu hänen elämäänsä. Karua.
Kaappi on jokaisen oma asia tietystikin, mutta parisuhteessa en halua olla pakkokaapitettu. Vaikka en kyllä olekaan, en ole kaapissa enkä sen ulkopuolella lainkaan...
Poikkiksen kaappeilu on vielä siinäkin suhteessa outoa, että se mitä hänen vanhemmistaan tiedän, heillä ei liene mitään ongelmaa asian suhteen. Outoa on myös poikaystäväni perustelu siitä, että pakkohan heidän on tietää, koska poikkis on, no aika selvä tapaus. Pointti on kuitenkin se, että vaikka tietäisivätkin, eivät he tiedä, että poikkis seurustelee.
Näin yli vuoden jälkeen jotenki pohtii jo, että olenki minä se, mitä ei haluta paljastaa, vai homous, vaiko molemmat kenties.
