Tänään oli päivä, jolloin en saavuttanut mitään. No, pääsin lenkille kahden sisällä istutun opiskelupäivän jälkeen, mutta silti on sellainen olo, että tässäkö tämä nyt sitten oli.
Olen olemalla ollut viikon tyytyväinen elämääni. Olen ollutkin, enkä vain tekohymy naamalla, vaan oikeasti vapaa huolistani. Ainakin osasta niistä.
Viime yönä löysin itseni taas astumasta väärälle polulle. Tunsin itseni aamuyöllä, sateen myötä katolta ikkunalaudalle ropisevien pisaroiden äänen seurassa, yksinäiseksi. Hetken tunsin sen tunteen, yhden niistä, joissa olen vellonut koko syksyn. Se nosti rumaa päätään taas. Työnsin sen mielestäni.
On ollut päivä, jolloin minulla on ollut liika aikaa. Voinko pitää itseäni niin kiireisenä lopun elämääni, etten vahingossakaan pysähdy ja uppoa? Onko sellainen edes mahdollista? Ja missä vaiheessa vauhti on niin kova, että en edes huomaa olevani pysähtymättä?
Toki osaan jollakin tavalla erottaa ne pimeämmät sivupolut, joilla virvatulet leimuavat houkuttelevasti, mutta joita pitkin astelemalla hukkaa itsensä. Taas. Mutta kun ne ovat koko ajan edessä ja takana, sivuillakin. Niistä ei pääse eroon.
Onneksi jotain hyvääkin on sattunut :)
Olen saanut Noksusta uuden, hyvän ystävän itselleni. Onneksi olen ollut sen verran hyvällä tuulella, etten ole kyynisellä vittumaisuudellani onnistunut häntä karkottamaan :D
4 kommenttia
martin
18.1.2008 03:04
Hyvä!
Edessä, takana, sivuillakin, MUTTA EI KESKELLÄ - sen ajan kuin näin oli. Se on hyvä.
noksu
18.1.2008 05:11
Ei mua niin helpolla karkoiteta. :D
Jos tähän tassuun haluaa tarttua niin minä pidän kiinni ja yksin ei tarvii olla. :) <3
mopsi22
18.1.2008 09:57
Freudilainen lipsahdus angstaamisessani, unohdin sen keskellä. No, ehkä parempi, enpä ole ainakaan eksynyt kun ajatteluni tuon jätti pois. Tajuaa kommenttini ken tajuaa, meikäläiselle se on ainakin aivan selvä ;)
martin
19.1.2008 04:21
olen täällä.