Alkaa, loppuu, alkaa, loppuu...?

Viimeinen työviikko.

Työt loppuvat, jee-asia. Opinnot tai niiden suunnittelu alkavat, ei-jee -asia.

Vaikka duunista olenkin angstannut, on se kuitenkin toiminut eräänlaisena tekosyynä olla elämättä oman elämän arkea, eli siis opintoja ja niiden suunnittelua. Asun uudessa kaupungissa, enkä edes tunne yon kampusta. Rasittavaa ajatellakaan.

Bfllä alkavat opinnot toden teolla kanssa, vaikka hän kesän onkin lukenut ja tenttinyt hulluna. Intoa ja energiaa, jonka muistan ensimmäiseltä opiskeluvuodeltani. Toivottavasti se hänellä kestää kauemmin kuin minulla.

Jotenkaan en tiedä, miten suhtautua siihen, että hänellä on omat ystävänsä, oma tiedekuntansa ja sen omat juhlat ja traditionsa. Toki olen niihin bfn puolesta tervetullut, mutta silti, tunnenko oloni taas kerran ulkopuoliseksi tuntemattomien ihmisten ja tapojen ja traditioiden kanssa?

Toki parisuhteessa molemmilla täytyy olla myös oma elämänsä, totta kai. En vain oikein tiedä, tunnenko itseni taas yksinäiseksi jossain vaiheessa, kun ei minulla liiemmin ole ystäviä olemassa. Ja niistäkin harvoista vain kaksi on Turussa.

Olen huolestunut jo etukäteen.

Sama huolestuminen koskee vähän tulevaisuutta yleensäkin. Toki parit elävät toistensa mukaan, mutta olemme vähän eri vaiheissa. Minä siirtynen tästä vuoden sisään työelämään, hän jatkaa opintojaan ainakin seuraavat kolme vuotta. Mitä on arki, jos toinen "voi" viettää vapaata juhlintaa ja toinen toteaa joka kutsuun, että sori, on töitä aamulla.

Pohdin taas liikaa ja liian pitkälle, tiedän, mutta minkäs teet, arki on ja tulee ja ei liene pahasta ainakin jollain tasolla pohtia sitäkin. Toki voisin keskittyä myös niihin hyviin asioihin, joita arjen yhteiselo mukanaan tuo, vaikka emme yhdessä asukaan.

Aika näyttää...en haluaisi luopua vasta-aloitetusta opiskelijaelämästäni, mutta toisaalta, ei se ura itseään luo...en jaksaisi pohtia tulevaisuutta, mutta pakko se on, jos sellaisen itselleen haluaa.