Olen 25-vuotias.
Minulla on huomattavasti opintolainaa ja olen Kelalle (=saatana) pystyssä 4137 €.
Ystäväni etääntyvät minusta.
Opintoni ovat loppu ja työelämä odottaa. Ammatinvalinnasta en ole ollenkaan varma, enkä kyllä työnsäännistakaan.
Parisuhteen opettelu on ärsyttävää. Ei ole mitään mihin suhteuttaa sitä, pitäisikö asioiden olla näin vai ei, onko jokin pielessä vai ei, haluanko tällaisen suhteen vai en jne.
Elämänsisältöni on olematon. Ei harrastuksia, ei työtä, ei opintoja, ei juurikaan ystäviä eikä oikeastaan tällä hetkellä mitään, mikä sitoisi minua (terveellä tavalla) mihinkään.
Pelkään masentuvani uudestaan. Pelkään itsemurha-ajatusten ajoittaista pilkahdusta päässäni.
Näen painajaisia enemmän kuin ennen. Hyönteisistä vieläpä kaiken lisäksi. Vai mitä mieltä olette jättiläiskoppakuoriaisesta, joka on näkymätön ja jahtaa sinua. Tiedät sen läsnäolon, kun näet jonkun katkeavan kahtia sen leukojen voimasta...
En ole varma siitä, mihin pyrin elämässäni. En edes tiedä, kuuluuko ihmisen siitä varma ollakaan.
Ahdistun valtavasti raha-asioista. Unettomuus on vain yksi oire tästä. Kyse on siitä, etten saa rahaa haltuun, vaikka täytän kaikki rationaalisen ihmisen tunnusmerkit. Olen järkevä, tiedostavakin. Minun pitäis pystyä hallitsemaan oma rahankäyttöni. En pysty.
Olen seksuaalisesti ylivirttynyt. Kumppanini ei ole.
Pianonsoitto menettää merkitystään elämässäni, koska minulla ei ole varaa ottaa soittotunteja. Kärsin tästä valtavasti, koska musiikin tuominen eloon tuottaa nautintoa ja soiton osaaminen on ainoa asia elämässäni, jonka oikeasti haluan osata hallita.
En tunne hallitsevani elämääni. Mässäilen. Kadun mässäilyä. Kadun katumista ja kontrollintunteen puuttumista.
Olen alkanut kyseenalaistaa elämääni jälleen. Ehkä niitä viimeisiä asioita, jotka luulin olevan varmoja kaiken kokemanikin jälkeen.
Katson asuntoani välillä. Viihdyn täällä, mutta pelkään sitä kultaisen häkin tunnetta joka kerta, kun istun sohvalleni.
Olen addiktoitunut netinkäyttäjä.
Pelkään elämääni joka päivä, tavallaan. En osaa nauttia siitä.
Pelkään, että olen vain ja sitten en enää olekaan.
15 kommenttia
martin
30.5.2009 23:59
Kuulostaa minusta paljolti siltä. että tarvitset itsesi armahtamista. Sinun ei tarvitse hallita elämääsi.
Kolmoisritti
31.5.2009 00:35
Mul ei ollu ton ikäsenä itsari-ajatuksia. Tuo sun laina asia on normaali tilanne tossa vaiheessa. Ammativalinnasta ei oo monikaan varma, kun ei oo työtä tehny: todellisuus pläjähtää naamalle kun sinne menee. Sit 40- vuotiaana huomaa et tässäks tää oli, tätäks tää vaan oli. Voit sä kuvitella et mul on ollu frendejä jotka alko jo alle 40- v miettimään eläke- etujaan? Se on TOTTA. Ne alko laskee kuinka paljo saa elläkettä + kaikki muu sosiaalipummaus mitä ne on tehny KOKO IKÄNSÄ.
Must sä ylidramatisoit. Oo masentunu vast niinku 20 v päästä kun oot rämpiny todellisessa paskassa. Se sul on vast eessä. Ne todelliset vastoinkäymisethän sulla vasta on tulossa. Sä et voi välttää, kun ei niitä vältä ykskään hemmo.
Kolmoisritti
31.5.2009 00:39
MUT ajattele tällai: this too is passing. Se menee ohi. Toi mitä sä tunnet menee ohi. Tunteet nimittäin valehtelee, jos et oo huomannu. Tilant
Kolmoisritti
31.5.2009 00:45
jatkoa: tilanteet vaihtelee myös. Hyvä vinkki on seuraava: Jokinen videoelokuvien tekijä teki omaa työtään, suunnitteli ja teki kässäreitä silloinkin kun sil ei ollu mitään duunii. Siin on must oikee esimerkki - kun on kovat ajat , panostaa kaksinkertaisesti omaan uraansa. Vaikka hakkais päätään betoniin, mut sitä vaan on painettava. Mä oon monta kertaa ollu tilanteessa et vittu hampaat irvessä meen eteenpäin ja aattelen itekseni: mä kestän tän!mä selviän. Herään aamulla ja lähden vaik tuntuu et ois tonni betonia rintakehän päällä. Sitte ettii kaikki tuet, mitä löytää. On vaan otettava hattu kouraan ja mentävä nöyristelemään, kun muutakaan vaihtoehtoo ei oo.
Rokkihomo
31.5.2009 06:02
Luin, eli kuuntelin.
Tuohon viimeiseen lauseeseen: Papithan ovat ihan toista mieltä, mutta on sellainen aavistus, että noin ja siinä se on.
(Ja jos se niin vaan on, niin mitäpä sitä sitten pelkäämään.)
Rokkihomo
31.5.2009 06:11
...Siis: saattaa olla.
(Parempi kai sitten käyttääkin se jotenkin, se oleminen eli elämä. Mutta ilman liikoja suorituspaineita.)
mopsi22
31.5.2009 10:36
niin
mopsi22
31.5.2009 11:11
Kyllä tunteet menevät ohi, mutta tässä kohtaa murehdinkin vähän sitä, että jotkin ohimenneet palaavat aika ajoin.
Hampaat irvessä eteenpäin, niinkö? Tässä on ja ei ole perää, että näin elämä menee, sanoisin. Tarkoittaen sitä, että hampaat irvessä toki joutuu monia asioita tekemään, mutta onko se "vain hyväksyttävä"? Talvisodan hengessä mennään, niinkö? Ok, hieman dramaattista ajattelua, mutta kyse ei ole siitä, ettenkö olisi valmis menemään hampaat irvessä eteenpäin, vaan kyse on siitä, etten tiedä mihin olen hampaat irvessä menossa.
Todellinen paska on suhteellista. Aina on joku, joka voi sanoa kokeneensa todellista paskaa toiseen verrattuna.
Aina on toinen vaihtoehto, aina. Ei sellaista tilannetta olekaan, jossa ei ole toista vaihtoehtoa. Ei voi sanoa, että toinen vaihtoehto olisi huonompi tai parempi, kyse on vain siitä, ettei tiedä kumpaa se on. Siksi vaihtoehdottomuus ehkä usein nousee päällimmäiseksi tunteeksi.
Kyse ei ole kohdallani siitä, että haluaisin kaiken heti tässä nyt ja mulle, vaan siitä etten tiedä mitä haluan. Ei harvinaista, mutta silti todella rasittavaa ja ahdistavaa, koska nyky-yhteiskunta odottaa määrätietoisuutta kaikessa toiminnassa. Jos haluaa joskus olla pohtimatta kansaneläkettään, on omaa elämää ja uraa kyettävä suunnittelemaan ajoissa. En halua todellakaan päätyä 20-vuoden päästä toteamaan, että tässäkö tämä oli ja odottelemaan eläkettä sitä laskeskellen. Siksi tässä angstaan, osittain.
Elämän paradoksi on siinä, että vasta kuoleman jälkeen tietää, miten olisi pitänyt elää.
Ja rokkihomolle: tottahan tuokin, jos tämä nyt vain on olemista, mitä sen suuremmin angstaamaan. Jos ajattelee, ettei millään ole mitään väliä, onko pointtia elää ja jos jollain on jotain väliä, on olemassa asioita jotka ahdistavat.
Joo, myönnän, ajattelen asiaa AIVAN liikaa, aivan liikaa, ylianalysoin.
martin
31.5.2009 12:50
On totta, että nyky-yhteiskunta omassa toiminnassa odottaa suurta määrätietoisuutta. Ongelma on mielestäni se, että se ei kerro perimmäisistä syistä tälle toiminnalle. Totuus on: niitä ei ole.
Esimerkkisi: Kansaneläkkeesi on kiinni niin monesta seikasta, joita et voi hallita, että toivoisin kovasti Sinun voivan hellittää. Suunnitelmia saa olla ja niitä kohti voi pyrkiä. Mikään ei kuitenkaan mene t ä y s i n minkään suunnitelman mukaan.
Vaihtoehtoja on aina. Minulle vaihtoehto A:n valitseminen ei johdu siitä itsestään, vaan omista havaitsemistani motiiveista, jotka ne eivät ole eivätkä voi olla täydellisiä. Motiiveihin liittyvät myös muut ihmiset.
mopsi22
31.5.2009 20:31
Joo, kyllä tiedostan sen, että vastaukseni on hieman "menen yhteiskunnan mukaan" -sisältöinen. Eikä totuuksia todellakaan ole.
Eläkettäni en murehdi.
Eikä suunnitelmia todellakaan kannata laatia, vaan antaa elämälle mahdollisuus. Tämän olen oppinut kyllä, tai no, yrittänyt ainakin. "Odota vain kunhan rakastut" on ollut äitini vastaus kaikkiin nuoruuteni tulevaisuudensuunnitelmiin. No olen rakastunut, mutta äitini pointti taisi olla yleisimpikin; elämä menee omaa vauhtiaan omaan suuntaansa.
Ongelma ei ehkä ole niin pinnallinen, että on paineita, yhteiskunta rasittaa jne. Kyse on siitä, että jokin painostaa ja ahdistaa ja vastauksia etsii monelta suunnalta. Onko syytä olemassakaan, muuta kuin oman pään sisällä en tiedä.
En tiedä, mitä tarkoittaa itsensä armahtaminen? Voinko päättää itse miltä minusta tuntuu?
martin
31.5.2009 22:22
Kyse on aivan varmasti perimmäisemmästä.
En voi vastata tai edes ohjata Sinua puolestasi. Se olisi väärin. Etsi, niin löydät, olen varma.
Kantaako jokin Sinua, vaikka olet huono/tuntemuksiesi vietävänä?
mopsi22
31.5.2009 22:29
Ai kantaako minua jokin?
Järki, tai no, tieto siitä, etteivät asiat ole niin huonosti kuin miltä ne tuntuvat.
Nermal
31.5.2009 22:57
Nyky-yhteiskunnassa ongelmana on se, että loputtomia vaihtoehtoja voi helposti erehtyä luulemaan vapaudeksi.
stellagrrrl
31.5.2009 23:13
ihan ekana ja kevyellä mielellä: sulla taitaa olla ennakoiva kolmenkympin kriisi. onneksi olkoon!
tosissaan: sulla taitaa olla ennakoiva kolmenkympin kriisi. anna tulla ulos. älä pelkää, se menee ohi. ainakin sitten lopulta.
mopsi22
31.5.2009 23:26
noku 25veen kriisiki olis käymättä, tai no, ehkä tää on sitte combona molemmat...
no oikeesti, suurin ongelma on varmaan epävarma taloudellinen perusturvallisuus. vaikee rakentaa mitään henkistä turvallisuutta, ku täytyy ensi murehtia ruoasta pöydässä. sitten siihen päälle alkaa ahdistaa, kun ei oikein voi käsitellä muita ongelmia samalla, kun ei ole energiaa...kasaantumista tapahtuu siinä sitten...