Joka ilta tässä parina viikkona on ollut nukkumaan mennessä ajatuksia, joista voisi tänne kirjoittaa. Osa vähän syvällisempiä, osa runollisia, osa vain arkisia pohdintoja tai oivalluksia.
Aamulla ajatukset ovat kadonneet.
Masentavaa mentaalista vuotoa ja hävikkiä.
Toisinaan miettii sitä, että kuinka paljon asioita valuu ulos päästä. Tai ajatuksia, jotka olisivat voineet hieman toisissa olosuhteissa joko muodostua tai tuntua järkeviltä. Kuinka kapea onkaan se ajattelu, josta saamme nauttia ja kuinka paljon jää eri syistä kokematta.
Tämän boggauksen osainnoittaja on tuo yöllinen ajatusten kadottaminen, mutta myös infernaalinen post-saksantunti päänsärky. Asioita käydään läpi todellisella vauhdilla. Ensimmäisen kolmen tunnin jälkeen on käyty läpi aakkoset, numerot, perustervehdykset, teitittelyä, substantiivien suvut, verbien taivutusta (e/st/en/t/en!), persoonapronominit, eka teksti sekä valtava määrä saksan kielialueen kulttuuria innostuneen matkustaneen opettajan kertomana.
Tunneilla on mukavaa, sillä opettaja on rento, pätevä ja no, mukava yleensäkin, mutta näin vanhoilla aivoilla tuollaisen määrän omaksuminen on kamalan vaikeaa. Vaatii todella työtä pysyä perässä. Onneksi joka tunnin alussa mennään kuorossa aakkoset läpi ja tervehditään luokkatovereita ja kysellään kuulumisia. Kertaus on jne.
Opettajana sitä vain jotenkin jatkuvasti - ja pitääkin - seuraa omaa oppimistaan ja sen prosesseja. Vaikka asiaa tulee paljon, voin kuitenkin todeta, että kaksi viikkoa sitten en osannut saksaksi numeroita, tervehdyksiä, kertoa omaa nimeäni, ääntää sanoja jne. Huolimatta ylitsevuotavasta tietomäärästä, jotakin siitä tarttuu myös matkaan. Motivaationi oppia uusi kieli ja nimenomaan saksan kieli on myös korkea, korkeampi kuin oli motivaationi oppia venäjää, jota olen lukenut yläasteen ja lukion läpi yhteensä viisi vuotta (!). Sanaakaan en venäjää osaa ja kadun laiskuuttani :(
No oppia ikä kaikki. Antaas kattoa mitä aivoni sanovat, jahka toiset opinnot hyppäävät tähän seuraksi...
