Luin Juha Itkosen romaanin Anna minun rakastaa enemmän. Onko se tämä keski-ikäistyminen, joka saa kiinnostumaan vertaisiksiin kokemiensa ihmisten elämäntarinoista, kirjoissakin. Kirjan juoni lyhyesti kerrottuna: suomalaisen rocktähtitytön kasvu hänen äitinsä ja entisen poikakaverinsa silmin.
Kirja herätti miettimään vaihtoehtoista elämäntarinaa ihan tosissaan. Teininä kuvitelmani tämän hetkisestä elämästäni oli aika toisenlainen. Mitä jos olisin tehnyt toisia valintoja. Onko tyytyminen sittenkin "onnellisen" elämän avain.
(Suosittelen lukemaan myös Itkosen edellisen romaanin Myöhempien aikojen pyhiä.)
Vaihtoehtoiset elämäntarinat nousevat mieleeni kun katselen ja kuuntelen vanhempiani. Mitä heidän lapsuutensa ja nuoruutensa haaveista on enää eläkeiässä jäljellä, mitä tarvitsee olla. Onko tyytyminen sittenkin "onnellisen" elämän avain.
Päiväkävelin hautausmaalla. Mitä sinne haudattujen iso-, isoiso-ja isoisoisovanhempieni lapsuuden ja nuoruuden haaveista heillä oli jäljellä. Onko tyytyminen sittenkin "onnellisen" elämän avain.
Hei, onhan niitä aikuisuuden ja vanhuuden haaveitakin.
