Kyllä nolotti

Eilen oli tyttärellämme odotettu päivä: esikouluun tutustuminen. Molemmat vanhemmat ottivat työstään iltapäivän vapaaksi, tyttö haettiin nykyisestä hoitopaikastaan ja askelsimme naapurikortteliimme. Emme tarkalleen tienneet, mihin meidän pitäisi mennä, mutta onneksi näimme muita lapsi-vanhempi-yhdistelmiä ja seurasimme heitä. Lapset kerättiin luokkaan ja vanhemmat lähetettiin ruokasaliin informoitaviksi.

Rehtorin juttelua kuunnellessa minulla alkoi kihota hiki otsalle: voi saatana, me ollaan ihan väärässä paikassa, ei näiden lapset ole menossa esikouluun vaan eka luokalle oikeaan kouluun.

Kirjoitin vaimolleni lapun: "Tää puhuu ekaluokkalaisille".
Vaimo vastasi: "Ammattitauti".
Minä siihen: "Me ollaan ihan väärässä paikassa".
Vaimo vastaa ymmärtäväisesti hymyillen.
Parin minuutin päästä vaimo viestittää minulle: "Nää on ekaluokkalaisten vanhempia".
Minä vastaan ymmärtäväisesti hymyillen.

Supattaen sovimme strategian: vaimo poistuu ruokasalista, hakee lapsemme, menee oikeaan paikkaan, minä jään istumaan "informoitavaksi".
Näin teemme.

Lasken minuutteja. Tilaisuus ohi. Minä kadulle. Hävettää. En muista, milloin olisi nolottanut näin paljon.

Nyt tälle voi jo nauraa. Eikä lapsikaan tiettävästi saanut traumoja. Puolisukua tietää jo tapauksesta.

Illalla sain balsamia kärsineelle itsetunnolleni. Menin uimaan samaan paikkaan, jossa olen käynyt kohta parikymmentä vuotta. Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen kassalla kysyttiin minulta, olenko opiskelija. Kiitin imarreltuna kysymyksestä, johon minun täytyi vastata kielteisesti. Tätä se uusi kampaus teettää: lauantaina leikkautin yhdeksän millin kesätukan.