Kauan on kärsitty vilua ja nälkää

Aboan bloggaus sai minut muistelemaan omaa avioitumistani kymmenen vuotta sitten.

Olimme asuneet vaimoni kanssa yhdessä viitisen vuotta. Vaimollani ei ollut mitään tarvetta virallistaa suhdettamme. Minä halusin sitä, minulle se on tärkeää, se on, kuten Aboa sanoo, aikuismaista. (Plus, että me molemmat olemme äkkipikaisia ja itsepäisiä, joten avioituneina emme voi erota pikaistuksissa ilman, että ainakin yksi lomake pitää täyttää ja se toivottavasti saa vielä kerran miettimään, mitä on tekemässä.)

Meidät vihittiin ruokatunnilla eräänä tammikuisena perjantaina Turun poliisilaitoksella. Tuomari tuli meitä tervehtimään:
- Tuleeko muita?
- Ei, vastasimme.
- Onko sormusta?
- Ei, vastasimme.
- Otatteko yhteisen sukunimen?
- Ei, vastasimme.
Tahtomiskysymyksiin vastasimme molemmat kuitenkin myönteisesti ja kanslistit todistivat aktin.

Häitäkään emme järjestäneet. Soittelimme vain jälkeen päin lähimmille sukulaisillemme ja kerroimme tapahtuneesta. Jos tällä järjellä menisimme nyt naimisiin, juhlat järjestäisimme.

Siitä sitten on myötä- ja vastamäkeä riittänyt.