Ketunkivi

Saimme ystävältäni joululahjaksi Muumipeikon mietekirjan. Muumipeikko ei ole muumihahmoista suurin filosofi eikä kovin analyyttinen olento muutenkaan; niinpä kirjassa on enemmän peikon tekemisiä kuin sanomisia. Yksi lausahdus kirjasta jäi kuitenkin mieleen:
”Olettepa te epäystävällisiä”, sanoi Muumipeikko surullisena.
Kirjan tekijä on ilmeisesti ajatellut samalla tavoin kuin minä, ja nähnyt tuon lauseen, jota ei todellisuudessa eli ihmisten maailmassa koskaan sanota (ajatellaan kyllä), hienouden. Nimenomaan surullisena, ei siis vihaisena, pettyneenä, tai järkyttyneenä. Epäystävällisyys on surullinen asia.
Olen aina tuntenut erityistä vastenmielisyyttä epäystävällistä käytöstä, rumaa äyskimistä, välinpitämätöntä komentelua, kylmää puhetta kohtaan. Sellaistakin, joka joidenkin mielestä on normaalia käyttäytymistä eikä tarkoituksellista epäystävällisyyttä. Viimeksi muistan visiitiltä veljen perheen luo, että tuntui pahalta, kun veljeni huusi äkäisesti isäämme hiljentämään TV:n ääntä, koska lapset olivat menossa nukkumaan. Isä oli toisessa huoneessa, ei hän huomannut tilannetta eikä häirinnyt tahallaan. Miksei rakas veljeni voinut mennä ovelle ja sanoa ystävällisesti…

Viime perjantaina oli hauskaa istua iltaa Hämeenlinnalaisessa kulttuuriväen suosimassa pubissa. Kumppanini oli tulossa ystävämme kanssa näyttelyn avajaisista, joihin en itse ihan ehtinyt Helsingistä. Pubiin virtasi illan mittaan paikallista kulttuuriväkeä, tuttuja ja tuntemattomia. Viereemme pamahti istumaan hauska tyttö, joka kertoi oitis, että hän oli viime kerralla istunut täällä kahden tuntemattoman miehen pöytään, mistä oli seurannut hauskat bileet liikkuvine baarikaappeineen. Niinpä hän nyt heti kutsui itsensä meidän kolmen vieraan miehen pöytään. Myöhemmin selvisi, että nämä aiemmat miehet olivat meille tuntematon (huom. pikkukaupunki) homopariskunta ja tänäänkin tulossa paikalle. Emme ehtineet puhua heidän kanssaan juurikaan, mutta ehkäpä heihin vielä törmäämme.
No, tuo 23-vuotias tyttö oli jo ehtinyt muuttaa Lapista Hämeenlinnaan, käydä kaksi eri koulua, perustaa oman firman ja käydä Tansaniassa vapaaehtoistyössä. Lisäksi hän oli nyt ostamassa isoa puutaloa kunnostettavaksi vuokra-asunnoiksi ja lähdössä Costa-Ricaan puoleksi vuodeksi. Käsittämätöntä energisyyttä ja uskallusta. Olin itsekin määrätietoinen esim. opintojeni suhteen hänen iässään, mutta tuollaisia liikkeitä en olisi ikinä uskaltanut tehdä.
Pubi-illastamme voisi mainita vielä, että pummasimme pahoja beniniläisiä savukkeita, ja että mä join ensimmäistä kertaa alkoholitonta olutta, sillä meidän oli vielä ajettava Villalle. Lapsi eli Rasmus-terrieri odotteli siellä.
Villalla remontti etenee hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Keittiö alkaa olla nyt valmis, vaikka maalaamista ja listojen kiinnittämistä on vielä. Olemme keittiöön oikein tyytyväisiä, siellä on ilo istua aamiaisella, leipoa ja laittaa ruokaa.

Tutkijantyön ehdottomasti parhaisiin puoliin kuuluvat vuosittaiset (jos niin haluaa, eivät läheskään kaikki niissä käy) kokous-, symposiumi- tai konferenssimatkat ulkomaille. Ne eivät ole minuuttiaikataulutettuja liikematkoja, eivät pinkeitä esiintymis- tai neuvottelureissuja, ei solmiopakkoa eikä kiireisiä lounaita. Ne ovat vapaata uusimman tutkimustiedon omaksumista, postereilla kiertelyä, luentojen kuuntelua, ihmettelyä ja tutustumista alan ihmisiin. Nyt olin siis San Diegossa.
Minulla on kahtalainen suhtautuminen Yhdysvaltoihin. En haluaisi asua siellä, mutta arvostan monia asioita siinä maassa. ”Amerikkalaiset ovat tyhmiä” pitää paikkansa yhtä vähän kuin ”suomalaiset ovat juoppoja”. Luultavasti koulutus ja yleistieto ovat siellä yhtä epätasaisesti jakautuneita kuin varallisuus. Saksalainen työharjoittelija kertoi meillä töissä, että hänen ollessaan vaihto-oppilaana USA:ssa oli luokkatoveri kerran politiikasta puhuttaessa tokaissut kirkkain silmin: ”What would your president Hitler do?”
Kun olin yläaste-lukioikäinen, naapurikylään muutti puoliamerikkalainen perhe. Perheen suomalainen äiti tuli englanninopettajakseni yläasteelle. Amerikkalainen isä oli (on) ammatiltaan kalabiologi. Lapset ovat minun ja veljeni ikäisiä ja kävivät samaa koulua. Heistä tuli meille erittäin tärkeitä ystäviä ja maailman avartajia. Oli harvinainen ja onnellinen sattuma, että he päätyivät asumaan sille seudulle, ja saimme tutustua heihin. Tutuiksi tulivat jouluiset munatotit, maapähkinävoi, browniet ja elämän meikäläistä runsaampi mielikuvituksellisuus kaiken kaikkiaan. Muun muassa suhtautuminen lapsiin oli jollain tapaa arvostavampaa ja viitseliäämpää.
Perheen loppuvaiheet Suomessa olivat surulliset; äiti joutui 90-luvun alussa vakavaan auto-onnettomuuteen, josta ei koskaan toipunut kunnolla. Isä ja vanhemmat lapset muuttivat takaisin Yhdysvaltoihin pian onnettomuuden jälkeen. Loput menivät perästä vuoden tai kahden jälkeen, mutta perhe hajosi siellä. Yhteydenpito sittemmin on ollut satunnaista. Joskus taannoin näin heistä unta, ja heräsin ikävän tunteseeen, minulla oli kova ikävä Iania eli vanhaa kunnon Jannea, joka oli niin tärkeä ystävä silloin kerran.

***

Eräs muinainen tuttavani, joka on sittemmin täysin hävinnyt elämästäni (hänkin!), suositteli noin kymmenen vuotta sitten (Eikö minulla olekin hyvä muisti?) minulle luettavaksi seuraavia kirjoja: Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka, Albet Camus: Sivullinen, Kauko Röyhkä: Tien laidalla Waterloo. Ensimmäisen olen lukenut joskus 90-luvun lopulla, toinen oli matkalukemisena yo. työmatkallani, kolmas on vielä lukematta. Olen aloittanut Sivullisen useamman kerran, mutta se ei ole syystä tai toisesta maistunut. Nyt maistui, olen siis toteuttanut 2/3 Annan kehotuksesta. Kertokaapa joku minulle Röyhkän kirjasta, niin tiedän mitä odottaa siltä.

Aloitin tämän blogini kohtapuoliin vuosi sitten ihmettelyn merkeissä. Ihmettelen nyt, miten vuosi on kulunut nopeasti, ja miten olen saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne suhteellisen säännöllisesti, vaikkakin harvakseltaan.

Apu on ainoa yleisaikakauslehti joka minulle tulee tilattuna (harrastus- ja erikoislehtiä tulee ties miten monta). Entinen työtoverini, jolle jossain yhteydessä tulin maininneeksi Avun-tilauksestani, naureskeli ja totesi, että se on juuri sellainen lehti jota luetaan vain mummolan puuceessä. Ihmettelen, kuinka hän noin meni sanomaan. Avusta olen nimittäin vuosien aikana oppinut valtavan monta asiaa ja tullut tuntemaan ties kuinka monen näyttelijän, kirjailijan, poliitikon, urheilijan ja monen muun tavalla tai toisella tunnetun ihmisen elämää. Avussa on maineikas poliittinen satiiri Naisten sauna, erinomainen TV-kriitikko Tarmo Poussu, Yrjö Raution loistava kolumni Heittolaukauksia, sanaristikoita bussimatkojen ratoksi Villalle matkustaessani, ärsyttävän hankala Missä Jallu luuraa –tehtävä, ja niin edelleen. Uusimmassa numerossa on ennätyksellisen monta kiinnostavaa artikkelia: Perämeren tuulivoimaloista, Kyllikki Forsellin elämäkertateoksesta, Kaari Utrion (eräs idoleistani, ks. alla) ja hänen miniänsä yhteisistä intresseistä, aikoinaan ensimmäisten joukossa uudella myllyhoidolla alkoholismista toipuneesta miehestä, Mollbergin löytämästä näyttelijä Maritta Viitamäestä (joka esitti Maa on syntinen laulu -elokuvassa pääroolin, ks. alla). Ihmettelen sitä joka ylenkatsoo Apua, se on laatulehti sarjassaan.

Lauantai-iltana olin entisen opiskelu/työtoverini väitösjuhlissa varsin erikoisessa ja näyttävässä juhlatilassa Lasipalatsissa. Kyseessä oli nimenomaan väitösjuhla, varsinainen karonkka oli ollut alkuillasta muualla. Juhlat olivat hauskat ja hienot, ruoat erinomaiset. Huvitin naispuolisia kollegojani muistamalla vieläkin, miten väittelijä viisi vuotta sitten, kun samassa rakennuksessa juhlittiin hänen maisteriksi valmistumistaan, oli pukeutunut elegantisti mustaan kotelohameeseen ja vadelmanväriseen villatakkiin. No, juhlat lopulta yltyivät tanssiorkesterin tahdissa melkoiseen vauhtiin. Ihmettelen sitä, että ilmeisesti ei ole koskaan järjestetty akateemisia kekkereitä, joissa ei jossain illan myöhäisessä vaiheessa tanssittaisi Charlie Brown -kappaletta. Onneksi kävi ilmi, että mukana ollut ystäväni vihaa tuota käsittämätöntä kappaletta yhtä paljon kuin minä.
Kun vanhempiemme ikäiset iltapukuiset rouvat tanssivat holtittomasti Abbaa punaviinistä sinisine hampaineen, on selvästi aika poistua paikalta. Mutta me emme tietenkään poistuneet, vaan haimme lisää juotavaa.
Lasipalatsista lähdimme vielä jatkoille läheiseen tunnetun ravintoloitsijan suureen yökerhoon, joka on sentyyppinen paikka, että sinne tuntee voivansa mennä iltapuvussa/tummassa puvussa vilkkaana lauantai-iltana, ja mahtuu sisään isommalla joukollakin. Huh, se paikka oli varsinainen antikliimaksi: kaaosta, tönimistä, järjetöntä kännäystä, infernaalinen meteli, kaamea musiikki. Ihmettelen kerta kaikkiaan, mikä vetää väkeä tuollaisen paikkaan. Mutta ehkä asia on yksinkertaisesti niin kuin ystäväni F minua kerran nuhteli ja valisti: Sinä olet kiinnostunut tästä ja tuosta, toiset ihmiset ovat kiinnostuneita toisista asioista.

(Eikö tuo kuulosta ihan lakitoimistolta?)
Tässä taannoin tuli taas TV:stä äärimmäisen mielenkiintoinen henkilökuva – valokuvaaja Sally Mannista. Sekä ihminen että tuotantonsa olivat minulle ennestään tuntemattomia. Silloin kun Mann nousi maailmanmaineeseen olin maalaisjolppina aivan tietämätön koko taidemaailmasta. Sittemmin on tuttavapiiriin tullut ihmisiä valokuvataiteen piiristä.
Tuijotin dokumenttia kuin hypnoosissa; miten mielenkiintoinen persoona, perhe, työ. Näyttämönä perheen upea, mutta ainakin talvimaisemiltaan jotenkin surumielinen maatila Virginiassa.
Mannin töitä luonnehditaan sanoilla intiimi, arvoituksellinen ja unenomainen. Kyllä, ja jos valokuva tekee vaikutuksen jopa TV:n välityksellä, täytyy sen olla ainutlaatuinen.
Mann puhui riipaisevasti edesmenneestä isästään, tämän kuolemankin edessä järkähtämättömästä ja etäisestä persoonasta. Isän maatessa kuolemansairaana Mann keräsi koko aamun rohkeutta mennä sanomaan isälleen, että tämä on rakas. Isän vastaus oli ”No, älähän nyt”. Oli surkuhupaisaa nähdä, että vieressä istuva Mannin äiti oli tyttärensä näitä analysoidessa, no…aika pihalla. Miten moni vanhempi todella tietää, mikä käsitys aikuisilla lapsillaan heistä vanhempina ja lapsuudestaan yleensä on? No, voihan olla että Mannin äiti ei yksinkertaisesti halunnut analysoida perheasioita kameran edessä.
Seuraavana maanantaina piipahdin J:n luona töiden jälkeen, ja hän kertoi että Sally Mannin näyttely avataan juuri Tennispalatsissa. Pääsen näkemään noita töitä näin pian. Kumppanini M on nähnyt niitä Retretissä joskus aikoinaan.

Viime lauantai-iltana taas ilahdutti Timo Mukan romaanin Maa on syntinen laulu filmatisointi. Olen toki nähnyt elokuvan aikaisemminkin, mutta yhtä liikuttava se oli edelleen. Vielä nukkumaan mentyämmekin tyrskähtelin nauramaan: ”Mie en ole sinun mieheltä mulkkua vaatinu”, tokaisi eräs rouva siinä.
Ei voi mitään, lähes kotiseudun maisemat ja murre tenhosivat. Isäni tiesi, että elokuva on kuvattu Kittilässä, ja että siinä esiintyvä lestadiolaissaarnaaja on oikealta ammatiltaan vakuutusasiamies. Me veikkasimme pölynimurikauppiasta.
M oli aluksi kiusaantunut elokuvan amatöörinäyttelijöistä. Keskustelimme hyvästä ja huonosta näyttelemisestä. En väitä ettei amatöörin ja ammattilaisen työllä olisi selkeä ero. Mutta joskus muut asian ovat tärkeämpiä, kuten murteen aitous. Tässä elokuvassa minusta eivät ihmiset varsinaisesti näyttele, vaan ovat omia itsejään, tai siis sen seudun 1950-60-lukujen ihmisten korostettuja tyyppejä. Hyvin monessa kohtaa tunnistin kotikyläni ihmisten lausahduksia ja sanontoja nykypäivältäkin.

Villalla on siirrytty uuden sähkökaapin aikakauteen, eli se sähkömies jonka piti tulla ”heti juhannuksen jälkeen” kävi nyt aloittamassa sähkötyöt. Näyttää siltä että saamme sittenkin sähköpatterit talveksi, ei tarvitse käpertyä kakluunin viereen nukkumaan pakkasilla.
Puutarhatyöt jatkuvat edelleen, vaikka maa oli nyt viikonloppuna jo hiukan kohmeessa. Takapihalla jatkoimme 15 kuution multakuorman kärräämistä uuden viemärikentän päälle, ja siihen istutimme parisataa krookusta.
Puutarhamyymälöissä on loppualet, kannattaa käydä. Tänään tein ehkä elämäni edullisimman kasviostoksen: yli kaksimetrinen roteva lakkipuun (Cladrastis lutea) taimi -80% = pilkkahintaan. Lakkipuu on tuoksuvin valkoisin norkoin kukkiva pikkupuu Amerikan Appalakeilta.

Pari viikkoa sitten työpaikkakampuksellani oli luennoimassa Tim Hunt, lääketieteen nobelisti vuodelta 2001. Hän sai palkinnon, koska löysi solunjakautumisessa keskeiset sykliinientsyymit 1980-luvulla. Luento oli älyn ja huumorin ilotulitusta. Hunt sai heti aluksi yleisön hörähtämään nauruun kertomalla, että kun tieto hänelle myönnetystä nobelista tuli, sanoi hänen vaimonsa: ”If you can get a Nobel anyone can”.
Luennon aihepiiri oli varsin mutkikas, solunjakautumisen säätelyn tutkimus on kyseistä aihepiiriä osaamattomalle alan ihmisellekin hankalaa. Tuollaisilla guruilla tuntuu kuitenkin usein olevan taito (ja halu) esittää asiansa konkreettisesti ja helppotajuisesti, he ovat eräänlaisia satusetiä/tätejä puhuessaan läpikotaisin tuntemastaan aiheesta. Huntkin halaili toimistotuolia havainnollistaakseen jotakin kohtaa puheessaan. Puheen lopulla, uskomatonta kyllä, hänen paidantaskussaan ollut puhelin soi (kaikki pidättivät hengitystään: kuka juntti on unohtanut sulkea puhelimensa NOBELISTIN luennolla…). Hunt otti puhelimen käteensä, tuijotti sitä kauan, ja koska se vain jatkoi soimistaan, vastasi. (naurua)

- Hello Graham, how are you? I’m in Helsinki giving a talk right now, can I call you back later? Fine, bye bye! (sulkee puhelimen)
- That was Graham, he invited me for luch tomorrow. Now, where were we...

Myöhemmin Hunt oli kiertelemässä laitoksellamme esimieheni kanssa. He pysähtyivät myös minun työhuoneeni ovella, ja kun satuin olemaan ainoana paikalla, sain kätellä häntä ja vaihtaa pari sanaa. Olen siis kätellyt nobelistia, jonkinlainen meriitti kai sekin…

***

Viikonloppuna veli perheineen muutti Uudenmaan laidalta toiselle. Meidän ei tarvinnut olla muuttoapuna, mikä oli onni, sillä viimeviikkoisen flunssan jäljiltä olen vielä hiukan heikossa kunnossa. Muuton vuoksi saimme ostaa sopuhintaan heidän entisen ruokailuryhmänsä, joka sopii kuin valettu Villan keittiöön. Isä ja äiti olivat auttamassa muutossa, ja he ehtivät piipahtaa Villallakin yhden yön ajan. Oli mukavaa saada olla hetki heidän seurassaan, aikaa vain oli taas niin vähän.

***

Uusimmassa Tähdet ja avaruus – lehdessä haastatellaan Turun yliopiston tähtitieteen professoria Esko Valtaojaa hänen piakkoin ilmestyvän kirjansa ”Ihmeitä” tiimoilta. Kirja on löyhästi jatkoa hänen aikaisemmille teoksilleen Kotona maailmankaikkeudessa ja Avoin tie. Edellistä on myyty 30000 kappaletta, mihin ei ole T&A:n mukaan yltänyt mikään muu suomalainen tietokirja. Jos ette ole lukeneet näitä, niin suosittelen. Valtaoja tiivistää T&A:ssa: ”Ihan liian monet ihmiset elävät käsittämättömässä tylsyydessä katsoen sohvalla televisiota. Voisi sanoa, että trilogian ensimmäinen osa houkutteli ihmisiä pois tietämättömyydestä, toinen pessimismistä ja tämä kolmas tylsyydestä.”
Siinäpä tavoitetta kerrakseen!
Muuten, vuoden tärkein tapahtuma (no, puutarhamessujen jälkeen) lähestyy: Helsingin kirjamessut. Siellä on hauskaa käydä senkin takia, että saman katon alla voi yhtä aikaa olla monta idolia. Viime vuosilta muistuu mieleen ainakin Jukka Virtanen, Tommy Taberman, Tuula-Liina Varis, Kaari Utrio. Tämän vuoden idoleihin kuuluvat mm. em. Esko Valtaoja ja Eeva Litmanen, saa nähdä keitä siellä sitten ehtii nähdä ja kuulla.

Pää on ollut täynnä blogiajatuksia jo kauan, mutta en ole ehtinyt enkä osannut keskittyä kirjoittamaan.
No, toissa viikolla kävin katsomassa uutta veljenpoikaa. Se oli kovin pieni kun tuli hiukan keskosena. On mummon mukaan minun näköiseni; täti vitsaili, että mitähän olen puuhaillut veljenvaimon kanssa…
Viime viikolla kävi kylässä pariskunta, johon olen tutustunut täällä blogielämässä yhteiseen puutarhaharrastukseen liittyen. Ystävällisiä, puheliaita, hauskoja, kerta kaikkiaan suloisia ihmisiä. Toivottavasti meistä tulee hyvät ystävät. Oli aivan liian vähän aikaa jutella, on niin paljon kysyttävää kun ei tiedä toisten elämästä vielä juuri mitään.
Seuraavana iltana kyläili ystäväni J. Söimme edellisen illan rippeet ja tyhjensimme punaviinipullon. Sitten lähdimme vielä ulos yhdelle-kahdelle.
Torstaina töiden jälkeen oli vuorossa Plantagenin taimiale Vantaalla. Löysin mustaselja ”Black lacen” ja rungollisen ruusumantelin. Ruusumantelia olemme halunneet jo monta vuotta, nyt se tuli hankittua. Sen kuljettaminen julkisilla kulkuvälineillä ensin asunnolle ja sieltä maalle oli hiukan työlästä, mutta olen todennut että raahaaminen on minun kohtaloni, se ei lopu koskaan.

***

Katuojan vettä, Helvi Hämäläisen esikoisromaani löytyi Villalta jostain kirjapinosta. Välissä olleen kuitin perusteella olin itse sen ostanut Hämeenlinnalaisesta antikvariaatista pari vuotta sitten. Se oli hautautunut ja jäänyt lukematta, mutta nyt tuo tuli korjattua.
En ihmettele, että teos on Hämäläisen kehutuimpia ja köyhälistökuvauksen merkkiteos. Näyttämönä ovat Helsingin laitakaupungin (Vallila) vuokratalo ja 1930-luvun alun ankeat pulavuodet. Se kärsimyksen, turvattomuuden ja hädän määrä…
Kun katson alkulehdellä olevaa Hämäläisen kasvokuvaa 30-luvulta, puristaa ahdistus rintaa. Jo kauan sitten päättynyt elämä, kasvot jotka olivat itsekin tuollaisen hädän ja puutteen nähneet ja kokeneet…
Katuojan vettä pitäisi kiireesti saada filmattua. Teos on Hämäläisen tapaan niin visuaalinen, että tapahtumat kulkevat lukiessa silmien editse värikylläisenä kuvasarjana. Kaisa Rastimo, jos luet tätä blogia (epäilen); ohjasit upean filmatisoinnin Säädyllisestä murhenäytelmästä, tee samoin Katuojan vettä – romaanille! Siitä tulisi Suuri Elokuva.

Tässä taannoin kuulin radiosta pitkästä aikaa Peppi Pitkätossun alkuperäisen tunnuskappaleen. Naureskelin sanoitusta, tuohan kuulostaa jotenkin tutulta: Det är inte illa, jag har apa (man), häst (hund) och villa (Villa). Ei ole hassummin asiat, ei… (paitsi että: en kappsäck full av pengar är det också bra att ha.)
Seuraavana viikonloppuna oli käymässä Pohjois-Suomesta ystäväni R koko konkkaronkansa kanssa. Lapset totesivat, että Villan pihalla seisova ontto koivu on kuin Pepin salainen piilo, jonne hän piilotti aarteita Tommille ja Annikalle. En muista sellaista kirjoista, mutta uskotaan.
En myöskään muista, oliko Pepillä puumajaa, mutta sellaisen aion joskus rakentaa omaan 0.4 hehtaarin metsäämme Villan takana. Täytyy vain ensin lainata takaisin veljeltäni hänelle 30-vuotislahjaksi ostamani puumajakirja.
Kumppanini on jostain syystä sitä mieltä, että lummelampi ja puumaja eivät ole kiireellisyyslistan kärjessä, vaan ensin pitäisi saada juokseva vesi ja sisä-wc. No, pian ne siellä ovatkin, ja myös IKEA-keittiö on valtaosin paikoillaan.

En ole erityisemmin koskaan ollut iiristen (kurjenmiekkojen) ystävä. Tuttavani kasvattaa kymmeniä saksankurjenmiekan lajikkeita, ja hän on miehensä kanssa tehnyt omia risteytyksiäkin. Heiltä ja muualta olen saanut sen käsityksen, että iirikset ovat melko työläitä kasveja, ja lisäksi niiden kukinta on lyhytaikainen. Nyt tämän kasviryhmän opiskelu netissä on kuitenkin saanut minun kokeilemaan muutamia lajikkeita, joiden juurakoita tilasin Englannista. Siinä on mm. Immortality, puhtaanvalkoinen ja tuoksuva lajike, sekä Harvest of Memories, tuoksuva vaaleankeltainen lajike. Romanttisia nimiä, joihin olen heikkona.

Tänään iltapäivällä soitti veljeni, ja kertoi, että heille on syntynyt toinen poika, terve kymmenen pisteen lapsi. Olen siis nyt tuplasetä, ja jo etukäteen valittu tämän lapsen kummiksi. Oli vaikeaa pidätellä kyyneleitä puhelimessa.

Kuva kesäretkeltä Hangosta.

Halla - tuskin kukaan kuvataiteilija on kuvannut sen olemusta osuvammin kuin Hugo Simberg. Hänen aikanaan halla tarkoitti usein sadon menetystä, nälkää ja kurjuutta. Lauantain vastaisena yönä halla vieraili Villan puutarhassa ensimmäisen kerran. Ei suuria tuhoja, vain muutamien koristekasvien ylimpiä lehtiä paleltui hiukan. Kurpitsat (niistä enemmän tuonnempana) olivat harson alla turvassa. Tänä kesänä erityisen isoiksi ja upeiksi kasvaneet orientaalililjat, joiden tuoksu leijuu kaikkialla pihassa, eivät hallasta perustaneet. Syksy on joka tapauksessa tullut.

”Vehka on kuolevien lampien kukka, umpeenkuroutuvien allikoiden valkoinen surunvalitus, sammaloituvien ja hyttysiä synnyttävien happamien suohautojen lilja. Vehka, korpien kalla, vie ajatukset uponneiden hirvien yllä kaartuviin varjoisiin suoheiniin, kadonneisiin muuraintenpoimijoihin, selittämättömällä tavalla hävinneisiin paimeniin ja kansan mielikuvituksen luomiin myytteihin… Ja kun syksyn aavistus ja kylmyys puhaltavat ilman halki, kellastuvat kallan lehdet kaikkein ensimmäisenä, niin antaumuksella vehka ottaa osaa kesän viimeisiin henkäyksiin.”
(Jonsson&Jonsson, Yrttikirja)

Mainitsin tässä taannoin kommentoidessani Hortuksen blogia, että en oikein pidä perinteisestä tummansinisestä ukonhatusta (tämä on minun ja äitini yhteinen dissaus). No, Villan navetan seinällä kasvaa hiukan kitulias ukonhattu ruohon keskellä. Onneksi en ehtinyt kaivaa sitä pois, sillä se osoittautui kauniin sinivalkoiseksi! Väri sopii erinomaisesti navetan harmaatiiliselle seinälle. Olen istuttanut seinustalle myös valkokukkaisia köynnösruusuja; Pohjantähti ja Mme Plantier.

Posti toi tänään Amazonilta (taas kerran) kirjan; Jim Fobel’s Old-fashioned Baking Book – Recipes from an American Chidhood. Yllätyksekseni ja ilokseni kirjan johdanto alkaa: “My grandmother Hilma Alina…”
Kirjoittajan isovanhemmat George ja Hilma Alina Wahlström olivat siis syntyneet Helsingissä ja asettuneet asumaan Ohioon Erie-järven rannalle avioitumisensa jälkeen vuonna 1907. He saivat viisi tyttölasta joista nuorin oli kirjoittajan äiti. Sekä isoäiti että kaikki sisarukset olivat ilmeisesti loistavia leipureita, ja kaikki kirjan reseptit ovat heidän keräämiään, monet peräisin 30-luvulta. Joukossa on suomalainen pullapitko eli ”nisua”, Finnish cookies ja Mrs. Paasanen’s cheese pie.
Mutta miltä mahtavat maistua Harvest moon cake, Vermont maple layer cake, 1933 glory cake with paradise filling tai Aunt Marie’s angel food cake? Ensi talven viikonloppuaskareet taitavat olla siinä, ja jenkkakahvat uhkaavat paisua. Paitsi ehkä jos aina poljen kuntopyörää koko paistoajan…tai jos kannan leivonnaiset työpaikan kahvihuoneeseen.

Tässä eräänä päivänä ratikassa istui nainen, joka hiukan muistutti kasvoiltaan jo edesmennyttä serkkuni vaimoa Tainaa, joka kuoli yllättäen rutiinileikkauksen jälkeiseen veritulppaan; hän olisi nyt kaiketi noin 50-vuotias. Minun tuli tuossa hetkessä kova ikävä Tainaa. Hänen liittyy paljon mukavia lapsuusmuistoja, sillä heidän perheensä oleskeli paljon meillä maalla kesäisin. Tainan kanssa pelasimme korttipelejä, keräsimme niittykukkakimppuja, kävimme uimassa, suunnittelimme lentävää kesäkioskia, puhuimme tuntikausia kaikenlaisesta kiehtovasta, kuten tieteestä. Hänellä oli laaja yleistieto, ainakin minun lapsen mittapuuni mukaan. Hänellä oli ollut ankara lapsuus, sillä molemmat vanhemmat olivat kuolleet varhain, isä tapatumaisesti hukkumalla. Taina vanhimpana lapsena oli jäänyt vastuuseen nuoremmista sisaruksista. Eikä hänen elämänsä ja avioliittonsa ollut helppo myöhemminkään. Nyt hän on poissa. Lapsuuteni jälkeen en juuri tavannut häntä, sillä muutin pois synnyinseudulta, ja hekin muuttivat kaukaisemmalle paikkakunnalle. En saanut tilaisuutta koskaan kertoa hänelle, miten tärkeä ja kiehtova ihminen hän oli minulle lapsena. Nyt kun ymmärtäisin sellaista sanoa, en enää voi…