Ketunkivi

Kasperin jalokivet on Helvi Hämäläisen pienoisromaani vuodelta 1953. Se oli yksi muutamista minulta vielä puuttuvista Hämäläisen proosateoksista, kunnes löysin sen pysähtyessämme kesäretkellämme Salossa eräällä kirpputorilla. Kasperin jalokivet sijoittuu HH:n lapsuusmaisemiin Haminaan, hahmoissa on varsin paljon hänen vanhemmistaan ja sukulaisistaan lainattua. Teoksen keskushenkilö on noin kuusivuotias Maija. Hän ja hänen sisaruksensa ovat eräänlaisia Kasper Hausereita, sillä henkisesti köyhässä ja raa’assa ympäristössä kasvaneina he ovat jääneet kielellisesti alikehittyneiksi. Heidän sana- ja käsitevarastonsa on suppea, sillä heidän vanhempansa eivät ole vaivautuneet heille puhumaan muuta kuin välttämättömiä käytännön asioita.
Vähin erin Maija maailma alkaa avautua, kun naapuruston nuori nainen ottaa hänet suojiinsa, ja pyykkärieukko opettaa häntä lukemaan. Kasperin jalokivet ovat siis - sanoja.

Kesäloma on ohi. Villan remontti ei edistynyt mihinkään, sillä kukaan seuraavista henkilöistä ei ikinä ilmestynyt paikalle: putkimies, sähkömies, maansiirtourakoitsija, puunkaataja, ilmalämpöpumpun asentaja. Kaikkien paitsi viimeksi mainitun siis piti tulla paikalle heinäkuun aikana, joidenkin aina viikon päästä uudelleen. Mutta sellaista se on, kuten kaikki remontoijat tietävät. Ja minä yksityisyrittäjän poikana tiedän, että pienyrittäjät joutuvat usein lupaamaan sellaista mitä eivät voi pitää. Elämme toivossa, että talveen mennessä saamme viemäröinnin, kylpyhuoneen ja uuden sulaketaulun. IKEA-keittiö joka tapauksessa tulee torstaina kuorma-autolla. Jos kuulette lähiviikkoina epätoivoista huutoa Hämeen suunnalta, me siellä vain kokoamme keittiötämme.
No, puutarhassa on ollut ihanaa tehdä työtä, vaikka se onkin ollut hitusen liian rankkaa ajoittain. Nyt kun lähes kaikki parisataa siirrettyä kasvia ovat maassa ja voikukat saatu kuriin, alkaa siellä näyttää jo aika mukavalta. Terassi-pergola (jota nimitämme tietenkin pervolaksi) on rakenteilla.
Maisseissa on hederöyhyt näkyvissä. Kantarelleja on löytynyt takapihalta; edellisen talon lähimailta ei niitä löytynyt koskaan. Pohjoisen kasvattina oli minulle lähes tuntematon sellainen ihanuus kuin tuore kantarellimuhennos.

Maailman magnoliayhdistyksen jäsenlehti voi kuulostaa epätodennäköiseltä paikalta löytää elämänviisauksia (olen kuin Tahdon asiasta tuttu näyttelijä Miia Nuutila, janoan elämänviisauksia, suuria sanoja, kaikissa muodoissaan). Siitä kuitenkin luin nämä lauseet, kun päivällä istuin bussissa matkalla töihin tänä ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen, ja ne liikuttivat minua kovin kaikessa sanallisessa kömpelyydessäänkin:

”In case we haven’t noticed yet, life isn’t about making sense. It’s more like a wild ride in the back seat of a bus driven by some lunatic who ignores our suggestions (and our screams). One never knows when the bus will stop (or crash!) and the ride will be over. Meanwhile, let’s see as many magnolias bloom as we can!”

Vähintään yhtä suloista kuin magnolian kukinta on mansikkamehun keitto. Kävimme lauantaina poimimassa kaksi ämpärillistä (Bucket!) mansikoita lähitilalta. Oli hauskaa puuhata keittiössä marjoja peraten ja mehua keittäen, kahvin- ja mansikantuoksussa.

Helsingin Viikissä toimii nyt kolmatta kesää soma pieni myymälä nimeltään Pieni taimipuoti. Siellä on laaja valikoima erilaisia metsäpuiden taimia, jonkin verran perennoja, kesäkukkia ja vihannesten ja yrttien taimia. Tein siellä tänään varsinaisen löydön; siellä nimittäin oli muutamia kappaleita erikoisia Helsingin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan koetaimia. Sain itselleni hyvät yksilöt lännenplataania (Platanus occidentalis) ja otatammea (Quercus palustris). Jos olette joskus Keski- tai Etelä-Euroopassa nähneet katupuita, joiden lehdet näyttävät vaahteranlehdiltä ja joiden runko muistuttaa maastokuvioitua kangasta, ne ovat plataaneja. Plataanit myös tuoksuvat makealta varsinkin iltaisin, hiukan samalla tavalla kuin poppelit, kuitenkin tuoksu on erilainen. Otatammi menestynee ongelmitta, mutta plataani vaatii hyvin korkean kasvukauden lämpösumman, joten se jäänee parhaimmillaankin pensasmaiseksi Suomessa.
Viime lauantaina minulla oli siis kunnia toimia bestmanina ensimmäistä kertaa elämässäni. Tilaisuus oli pitkäaikaisen ystäväni ja hänen kumppaninsa seitsemän vuotta kestäneen suhteen rekisteröinti. Heidän jos kenenkään todella kannatti rekisteröidä suhteensa, sillä he ovat kuin luodut toisilleen. Todennäköisesti ja toivottavasti ovat yhdessä loppuelämänsä. Juhlat olivat hauskat ja liikuttavat, vaikka en ihan täysipainoisesti ehtinyt niistä nauttia, sillä toimin eräänlaisena seremoniamestarina. Juhlaparille luettavaksi valitsemani Rosa Liksomin novelli oli nappivalinta, sillä yleisö ulvoi naurusta sitä lausuessani. Eivätkä juhlakalut näyttäneet tekstistä loukkaantuneen, ainakaan en tullut heitetyksi mereen. Iloinen puheensorina täytti juhlahuvilan aina kun ohjelma taukosi, ja itsekin tapasin joitakin vanhoja tuttuja joita en ollut nähnyt vuosiin. Juhlaparin valmistama tyylikäs multimediaesitys heidän kumpaisenkin menneisyydstä sekä yhteisestä taipaleesta päättyi nasevaan lausahdukseen: I’m not perfect but I’m perfect for you.
Torstaina kävin isän ja äidin kanssa, jotka olivat ajaneet omalla autolla Pohjoisesta, katsomassa Villaa. He eivät olleet nähneet siitä edes valokuvia, sillä heidän tietokoneenkäyttötaitonsa ei riitä liitetiedostojen avaamiseen. He vaikuttivat tyytyväisiltä. Isä penkoi navetan vintiltä 50-luvun aikakauslehtiä, äiti keräsi nokkosia ja siivoili sisällä. Taloon jäi kodikas mäntysuovan tuoksu.

Päivän Tasha Tudor –sitaatti:
”When I’m working in the barn or house I often think of all the errors I’ve made in my life. But then I quickly put that behind me and think of water lilies. They will always eradicate unpleasant thoughts.”

Kuvassa meidän Rasmus (4-v) joka leikkii Indira Gandhia.

Olen viime päivinä taistellut rakkaan ystäväni rinnalla hänen uupumustaan, väsymistä neljän pienen lapsen kanssa, tukalan avioliiton tuomaa pettymystä vastaan. Hän on nyt sairaalassa toipumassa totaalisesta uupumisestaan. Hän on kaukana pohjoisessa, mutta puhelimitse olen tehnyt parhaani ollakseni tukena. Olen ihmeen rauhallinen, joku mekanismi vaatii rauhoittumaan silloin kun läheinen tarvitsee apua. Tätä tilannetta pohtiessani selasin taas kerran pakanan raamattujani, Helvi Hämäläisen muistelmia ja päiväkirjoja.

”29.9.1968
Sain taas tänään sanoa kahdelle ihmiselle: Kyllä kannattaa elää, elämä itsessään on arvokas… Näille jotka sanovat ”Mitä se kannattaa”, olen aina vastannut samalla tavoin: ”Kannattaa aina.” Kun kerran menen Luojani luo - jos hän on olemassa – kysyn häneltä: Mikä sai minut ajattelemaan aina pirstaksi lyödyn toiveen tai unelman tai työn keskelläkin: Yritän uudelleen, kannattaa yrittää, kannattaa taistella. Kannattaa elää. ”

Selasin kirjoja myös iloisemman asian merkeissä, toisen läheisen ystäväni parisuhteen rekisteröimisjuhlia (rekkareita, niin kuin hiukan rumasti sanotaan) varten. Etsiskelin runoja tai tekstejä jotka sopisivat tilaisuudessa lausuttaviksi. Kuitenkin päädyin siihen, että kun tässä on kyseessä varsin räiskyvä ja hersyvä parikunta, sopii heille paremmin joku Rosa Liksom –tyyppinen teksti, mielellään kotiseutuni murteella kirjoitettu, sillä osaan sitä puhua, ja se voisi hauskuttaa yleisöä. Kokoelmasta Bamalama löytyikin mainio novelli, joka on aika ronski, mutta uskon juhlaparin huumorintajun riittävän. Jos ei niin bestman saattaa lentää Kallahteen kesken juhlien…

Helvi Hämäläisellä oli kesäpaikassaan Somerniemellä ystävä, maalaiseukko jota hän kutsui Kreanderskaksi, kretonkipukuiseksi runottarekseen:

” Runottareni Krenaderska katseli kesäilloin tummuvaa taivasta – katselin sitä yhdessä hänen kanssaan, ja miten kauniisti ja lempeästi hämärä tihentyikään siellä – mieleni valtasi erikoinen hellyys, niin kuin tuo tummuva ilta olisi ollut täynnä hellyyttä, jota oma sydämeni oli tulvillaan. Ja niin kuin moneen kertaan eletystä, tutusta asiasta sanoi Kreanderska osoittaen sorsia: ”Ne lentävät järvien väliä.” Hän tarkoitti suuren viheriävetisen, savisen ja sen vuoksi myrskyillä kovin ruman, sameanväriseksi muuttuvan Painionjärven ja pienten tummina kiiluvien, ruskeavetisten metsälampien väliä, jotka uneksivat syvällä metsän rauhassa, sammalisine rantoineen, mustan veden vain välähtäessä toisinaan helmiäiseltä niin kuin avautuvan simpukan kuori tai riutuessaan sanomattoman ihanan suruisaan punaan, joka viipyi tummassa pikkupoukamassa kauan. Tässä kaikessa, Lempin kodin ympäristön tutuissa, hänen moneen kertaan aistimissaan asioissa oli suloisuutta, hellyyttä…”

Niin, näin viime yönä ensi kertaa unta Villasta.

Lainaukset Helvi Hämäläinen: Päiväkirjat 1955-1988 (toim. Ritva Haavikko)

Kiitokset kaikille torppaonnitteluista! Olen kuin tulisilla hiilillä, sillä pääsen lähtemään maalle vasta sunnuntaina, ja villa odottaa siellä. Siitä saattaa tulla Villa Metsätähti, tai Villa Näsiä, tai...

Tänään tuli postiluukusta uusi Tähdet ja avaruus –lehti. Kuten aikaisemmin blogissani kerroin olen ollut tähtiharrastusyhdistys Ursan jäsen jo vuodesta 1984. Tähtitiede on toiseksi pitkäaikaisin harrastukseni, pitkäaikaisin on tullut jo varmasti selville. Tähdet ja avaruus –lehti on aina yhtä suuri lukunautinto. Suomessa on suhteellisesti laskien maailman eniten tähtiharrastajia, loistava harrastusyhdistys ja kansainvälisestikin huipputason harrastuslehti. On uskomatonta että näin pienessä maassa kyetään julkaisemaan näin marginaalisen harrastuksen tiimoilta asiasisällön ja kuvituksen suhteen lähes täydellistä lehteä. Suuri kiitos lankeaa nykyiselle päätoimittajalle Marko Pekkolalle monien muiden alan ammattilaisten ohella. Tähtitieteen tutkimuksen kehitys on huimaavaa ja tuntuu vain kiihtyvän. On hienoa ja innostavaa seurata sitä. On ihan mahdollista että kaukoputkiteknologian kehityksen ansiosta 10-15 vuoden kuluessa voidaan löytää elämän merkkejä joltain eksoplaneetalta, eli jotain muuta kuin meidän aurinkoa kiertävältä planeetalta. (Mitä iloa siitä on meille kysyy kumppanini…)
Tuossa T&A-lehdestä reprotussa kuvassa on legendaarinen teoreeettinen fyysikko Stephen Hawking vierailulla CERNin jättimäisessä hiukkaskiihdyttimessä. Hawking on sairastanut kaiketi jo kolmisenkymmentä vuotta amyotrofista lateraaliskleroosia, joka rappeuttaa liikehermot ja johtaa täydelliseen halvautumiseen. Tautiin kuollaan yleensä muutaman vuoden kuluessa diagnoosista. Hämmästyttävä osoitus inhimillisestä sitkeydestä.
Lähes jokaiselle meistä tulee joskus se päivä vastaan kun sairastumme vakavasti, minkä Aboan blogi on tässä taas konkretisoinut. Harva kaatuu suorilta jaloilta. Voimme vain toivoa että terveitä päiviä, tai sairauden kanssa elettäviä mutta silti mielekkäitä päiviä, olisi jäljellä mahdollisimman monta.

Blogi on jäänyt syrjään viimeisen kuukauden aikana, joten tässä päivitystä. Maaliskuun puolivälissä minä ja kumppanini kysyimme ties kuinka monennen kerran torpan viereiset pellot omistavalta pahansisuiselta vanhalta mieheltä, voisimmeko ostaa häneltä suikaleen peltoa pienen tontin jatkeeksi. Vastaus oli taas ei ilman mitään järkeviä perusteita. Päätimme että meidän on siinä tapauksessa hankittava isommat tilukset jostain muualta. Ja nyt kuukauden kuluttua meillä on uusi torppa puolen hehtaarin tontilla! Inhoan yleensäkin elämässä kaikenlaista kuhnailua ja tuhertamista, asioiden pitää tapahtua heti ja ripeästi. Mutta tämä oli sentään minullekin varsin ripeä talonvaihtoaikataulu.
Uusi VILLA (kumppani kieltää nimittämästä sitä torpaksi) sijaitsee kymmenisen kilometriä entisestä, aika paljon syrjäisemmässä paikassa. Minkä niminen villa siitä tulee on vielä päättämättä, etsin nimeä opuksesta Sune ja Stina Jonsson: Yrttikirja (1979), joka on ollut minulle rakas kirja lapsuudesta saakka. Villa muistuttaa hyvin paljon Aboan ja Hortuksen torppaa niistä muutamista kuvista päätellen joita Aboa on näyttänyt blogissaan. 50-luvulla rakennettu vaaleankeltainen lautatalo, hirsinen saunarakennus, puuliiteri ja valtavan suuri harmaasta tiilestä muurattu navetta. Talo on soman mäen päällä, aurinko paistaa pihaan koko päivän, metsä suojaa pohjoistuulilta. Metsässä on vanha soranottokuoppa joka haluaa selvästi muuttua lummelammeksi tulevina kesinä. Pihalla isoja omenapuita ja melkein valmis syreenimaja.
Viime viikonloppuna aloitimme kasvien siirtämisen uuteen pihaan. Nyt kaikki se mitä sinne torpalle on neljän kesän aikana raahattu ja istutettu kuljetetaan kymmenen kilometrin päähän. No ei ihan kaikkea, mutta se tulee olemaan valtava urakka joka tapauksessa.
Sain edellisen kirjoituksen jälkeen toisenkin Tasha Tudoria käsittelevän kirjan; The private world of Tasha Tudor. Olen löytänyt alter egoni, tai ehkä jonkinlaisen haaveminäni hänessä (vaikka olenkin mieluummin mies). Tähän ihailuun (tai kaiketi mihin tahansa toisen henkilön ihailuun) liittyen siteeraan hänen kirjastaan erästä hienoa ajatusta:
”People have a rose-coloured lens when they look at me. They don’t realize I’m human. They don’t see the real me. As Mark Twain said, we are like the moon, we all have our dark side that we never show to anybody.”
Kuvassa villalle siirretty päärynäpuu (säälin sen juuria) ja myöskin maasta nyhdettyjä kevään sipulikukkia.

Tasha Tudor, 91-vuotias amerikkalainen lastenkirjojen kuvittaja. Hänen ensimmäinen tarinansa ”Pumpkin Moonshine” ilmestyi 1938. Sen jälkeen hän on kuvittanut noin sata lastenkirjaa. Tämä ihminen oli minulle täysin tuntematon kunnes ennen joulua selasin Akateemisessa kirjaa ”Tasha Tudors garden”. En ostanut sitä heti ja seuraavan kerran kun kävin se oli jo mennyt. Viime viikolla rupesin palauttamaan mieleeni tuon iäkkään rouvan nimeä, se oli jo unohtunut, vaikka olin myöhemmin keskustellut asiasta ystäväni J:n kanssa. Hän kertoi tulleensa tietämään Tasha Tudorin jostain lehtiartikkelista. No, nimi ei muistunut mieleeni, mutta taas kerran Amazon oli avuksi. Selasin sitkeästi puutarhakirjoja, kunnes vastaan tuli tutun näköinen kansi. Siinä se oli. Ja tilaus menemään. Kirja tuli perille tänään, ja se on juuri niin lumoava ja kaunis kuin muistinkin joulukuulta.
Tasha Tudor asuu edelleen 1800-luvun maalaistalon tyyliin sisustetussa talossaan Vermontin maaseudulla. Taloa ympäröi upea cottage garden –tyyppinen puutarha. Kun puutarha sijaitsee niinkin pohjoisessa kuin Vermontissa, on suurin osa hänen puutarhansa kasveista myös meillä kasvatettavissa, ja kirjan kuvien perenna- ja pioniryhmät voisivat hyvin olla meikäläiseltä pihalta. Ehkä hänen kasvattamansa Reliance-persikka ei kuintenkaan meillä rehottaisi, vaikka kyllähän Suomestakin persikankasvattajia jokunen löytyy. Tässä on minun viikonlopun lukunautintoni.

M on ollut puolitoista viikkoa työmatkalla ulkomailla, tänään hän palaa. Kiva nähdä ja palata torppaviikonloppuihin peräti yhden Helsingissä vietetyn jälkeen.

Jos lasketaan perjantaiaamukin viikonlopuksi, niin tänä viikonloppuna olen nähnyt kaksi asiaa, joita olen halunnut nähdä jo kauan. Tärkeysjärjestyksessä ne ovat:

1) Birgitta Ulfsson.
Lilla Teaternin Oscar Wilde –näytelmässä På fullt alvar (Tärkeintä on olla aito), ohjaus Neil Hardwick. Kun joskus tammikuussa näin tv-uutisissa juttua näytelmästä, varasin liput saman tien. En ole koskaan nähnyt legendaarista Ulfssonia näyttämöllä, ja kun hän näyttäytyi tv-kuvissa malvanväriseen leninkiin pukeutuneena riikinkukonsulkia hatussaan, tiesin että tämä on nähtävä. Toisessa näytöksessä hänen hatussaan oli aidon kokoinen pulu! Niin kuin voi odottaa Oscar Wilden näytelmältä oli kieli sen verran vanhanaikaista ja nopeatempoista, että minun ruotsintaitoni ei riittänyt ymmärtämään läheskään kaikkea. Mutta olipa siinä sujuvaa ruotsia puhuvalle seuralaisellenikin vieraita sanoja. Puoliajan jälkeen tajusin, että mähän olen osittain nähnyt tämän tarinan tv-elokuvana, mikä helpotti loppupuolen seuraamista. Maaliskuun alussa tuli brittiläinen elokuvaversio näyttelijöinä mm. Judi Dench ja Rupert Everett.

2) Apostolinmiekan (Neomarica northiana) kukinta.
Apostolinmiekkani on peräisin äitini kautta Julia-mummolta. Ainakin mummoni tuntee apostolinmiekka myös nimellä vaeltava juutalainen, ilmiselvästi sen kasvullisen leviämistavan vuoksi. Kukka nimittäin muodostuu huomattavan pitkän, taipuisan varren päähän. Kukkien lisäksi kukkavarren päähän muodostuu uusi pieni lehtiruusuke. Kukinnan jälkeen kukkavarsi kaatuu maahan, jolloin pikkuruusuke pääsee juurtumaan. Juurtumiseen saakka se saa kätevästi vettä ja ravinteita emokasvilta. Pikkuruusukkeen voi myös helposti juurruttaa vesiastiassa.
Se on helppohoitoinen kasvi, mutta jos haluaa nähdä kukinnan täytyy olla tarkkaavainen. Kukka kestää vain noin 12 tuntia, ehkä vähemmänkin, sitten se on jo kuihtunut. Mummon ja äidin kasvit eivät ole koskaan olleet kukassa kun olen ollut käymässä. Oman kasvini kukinta on mennyt kaksi kertaa ohi, kun olen ollut viikonloppuna torpalla. Mutta nyt olivat kukat auki pe aamuna kun heräsin. Ihastelin niitä, otin valokuvia, ja kun palasin illalla töistä olivat ne jo kuihtuneet, ja terälehdet olivat varisseet pois. Ihmeellinen väriyhdistelmä, valkoinen, ruskea ja kirkas sininen.

Jo kauan ennen kuin MEILLÄ oli talo maalla ihastuin alla olevaan Pertti Niemisen runoon. Siinä kiteytyy sellainen ihmisrakkaus, empatia ja vieraanvaraisuus jota itse pyrin toteuttamaan, ja jota arvostan suunnattomasti kun sellaista saan osakseni muilta.

Tiedän miten kaipaat sieltä pois,
mikset tulisi tänne?
Meillä on aina tyhjä huone,
viiniä pullo tai kaksi -
saisit laskea kirsikkapuut,
kulkea jokea myötä- ja vastavirtaan,
selata uudet kirjat ja lukea vanhat,
valvoa yöt ja päivät,
nukkua päivät ja yöt,
lähteä kun tahdot.
Kai sinä tuletkin,
kunhan joskus joudat?

Aboa ja Hortus, tuossa kuvassa on ehtaa kattopärettä. Kuva on kesältä 2005, kun isäni esitteli kyläjuhlassa päreiden höyläystä perinteisellä itse rakennetulla höylällä.

En tajua ihmisiä jotka eivät äänestä vaaleissa. Laiskuuskin on hyväksyttävämpi syy olla äänestämättä kuin se, että ”siitä ei ole mitään hyötyä.” Montako kertaa saa kuulla näitä jaarituksia: ei se mihinkään vaikuta, poliitikot vaan lupaa mutta ei tee, samat sinne aina pääsee, blaablaa. Jos äänestämisestä ei ole hyötyä, niin mikäköhän hyöty on siitä että ei äänestä? Jos ei äänestä, luopuu myös oikeudesta arvostella tämän yhteiskunnan toimia ja poliitikkojen tekemisiä. Äänestämättä jättäminen yo. perusteluilla on sukua Hymy-lehden lukemiselle ja mummojen tuulesta temmatuille kyllä-tästä-maailmasta-on-tullut-kamala-paikka-jaaritteluille. MOT
No, näpyttelin tässä vaahtoamisen välissä TV-kanavia, ja Subilta tuli vastaan elokuva, jossa esiintyy yksi (lukuisista) lempinäyttelijöistäni, Jonathan Rhys-Meyers. Voi hyvä tavaton, voiko ylipäätään olla ihmisellä jalompia ja fotogeenisempia kasvoja kuin hänellä. Ja tämä kaveri syntyi rutiköyhään irlantilaisperheeseen vuonna 1977, sinnitteli vaivoin hengissä ensimmäiset kuukaudet sydänvian vuoksi, koki vanhempien avioeron, sai potkut koulusta, ja työskenteli maatilalla apulaisena.
Hän sitä paitsi jotenkin muistuttaa nuorta Malcolm McDowellia. Kellopeliappelsiini on toinen niistä kahdesta tässä mieleeni tulevasta elokuvasta, joiden pelkkä ajatteleminen tuottaa liikutuksen kylmiä väreitä. Toinen on Piano. Ai niin, ja kolmas on Dancer in the dark.
Hortuksen blogissa oli puhetta illakoista. Se on ihana kasvi, väri on ihmeellisen kaunis, niin kuin tuoksukin. Meillä se kukkii melkein koko kesän, kunhan vain aluksi leikkaa pois kukkineita versoja. Kuvassa on illakon kukintaa viime kesältä.