Ketunkivi

Meidän Villan mailla asuu hyvin hieno hiiri. Se syö kirsikankukkia, mielellään mehevinä nuppuina. Eikä mitään meikäläisen hapankirsikan nuppuja, vaan sille kelpaavat vain hienoimman japaninkirsikan nuput. Näin päättelin, kun maanantaina menin kellariin talon alle, ja sain tuholaisen kiinni itse teosta. Se hävisi pian jonnekin nurkkaan, ja ajattelin sen kohta livahtavan jalkojeni juuresta ulos. Mutta hiiri olikin hetkessä häipynyt kuin tuhka tuuleen. Hetken ihmeteltyäni huomasin, mistä tämä (ja ne kymmenen aikaisempaa, jotka menivät loukkuun) olivat tulleet: Juuri hiirenmentävä reikä ikkunankarmissa, se josta meni kesällä puutarhaletku ulos. Reikää ei enää tarvita, koska uusi vesiposti on talon ulkoseinässä. Mikä moka että se oli jäänyt tukkimatta. Nyt tungin tukkeeksi alumiinifoliota. Ja se japaninkirsikka oli Pirilän kukkatalon alesta syksyllä ostettu. Päätin talvettaa sen kellarissa, jotta saisimme nauttia edes yhden kerran ihanasta kukinnasta… Tällaisena talvena se olisi kai menestynyt ulkonakin ja ehkä säästynyt hiiren ruokahalulta.
En tiedä näemmekö japaninkirsikan kukintaa, mutta hyväksi korvikkeeksi istutin terassin viereen syksyllä rusokirsikan, jota olin kauan halunnut. Sitä lisätään varrentamalla, joten taimet ovat kalliita; siitä pitkä harkinta-aika. Uskon että rusokirsikka menestyy siinä lämpimässä rinteessä, ja sitten kun se on iso, voimme istua terassilla puun alla toukokuun lopulla, ja antaa vaaleanpunaisten terälehtien pudota maitokahveihimme.

Teema-kanavalta tulee nyt Guy de Maupassantin novellien elokuvasovituksia. Tänään tuli hieno tarina taitelijanuorukaisesta ja siveästä englantilaisesta neidistä, Miss Harrietista, joka kiertää Ranskan maaseudulla uskon sanaa levittämässä. Muuta hän ei sitten levitäkään, vaikka salskea taiteilija selvästi herättää sellaiset halut. Tästä seuraa tietenkin ankara sisäinen taistelu ja surullinen loppu. Elokuvan miespääosaa esittää komistus, jonka google kertoo olevan belgialainen Jérémie Renier. Voih, mikä pellavapää…

Tasha Tudor kertoo kirjassa The private world of Tasha Tudor (1992), että hänen perheensä keksi aikoinaan yhdessä tuttavaperheen kanssa oman uskonnon nimeltään Stillwater (suvanto). Siinä ”uskonnossa” Tasha itse oli haltiatar, ja siihen kuuluivat suuret juhannusjuhlat. Hän kertoo: It didn’t amount to much religion except for a good dance and lots of delicious things to eat... Stillwater believers are very hedonistic. Life is to be enjoyed, not saddled with. Do you know that lovely quotation from Fra Giovanni? He was an old monk from away back who wrote to his patron: “The gloom of the world is but a shadow; behind it, yet within our reach is joy. Take joy.”

Tuon lahkon jäseneksi mä liittyisin mielelläni. Mutta toisaalta, eipä elämästä nauttimiseen ja hyvien juhannusjuhlien järjestämiseen erityistä ”suvantolaisuutta” tarvita. Ainakaan mä en tunnu tarvitsevan, sillä viime aikoina olen hymyillyt itsekseni taas tavallista enemmän. Sitä tapahtuu kausittain. Olen usein töissä tai muualla yksikseni ollessani niin uppoutunut ajatuksiini, että kasvoillani kuulemma vaihtelee vaikka mitä ilmeitä kulloistenkin ajatusten mukaan. Viime aikoina on naamataulun pitäminen järjestyksessä mm. bussissa istuessa tuntunut tavallista vaikeammalta. Olen miettinyt, olenko jotenkin kilahtamassa, vai onko elämä vain niin ihanaa. Tai siis elämä(ni) on ihanaa, se on fakta. Mutta että olenko sen lisäksi vielä kilahtamassa, se on kysymys. Ainakaan aikaisempina hymyilykausina kukaan ei ole ohjannut minua hoitoon, joten ehkä tämä on tälläkin kerralla hyvänlaatuista.

Viikonloppuna leivoin amerikkalaisen leivontakirja reseptin mukaan kakkua, silvercake, jossa erikoisesti vaahdotetaan rasva, sokeri ja valkuaiset. Se on kätevää, sillä melko usein valkuaisia jää yli, kun valmistaa jotain runsaasti keltuaisia vaativaa, kuten jäätelöä. Voi tietenkin tehdä marenkeja. Oletteko muuten maistaneet Cafe Esplanaden jättikokoisia pähkinämarenkeja? Herkkua.
No, hopeakakku ei ihan onnistunut, sillä luin reseptin niin huolimattomasti, että leivinjauhetta tuli käytettyä yksi teaspoon eikä tablespoon. Litteäksi jäänyt kakku pelastettiin leikkaamalla se osuiksi siivuiksi ja kuivattamalla korpuiksi kiertoilmauunissa.
Ja kammarin tapetointi tuli valmiiksi siinä sivussa.

Pääskystä hävetti olla aina niin kevyt ja iloinen. Pääskynen otti kovat vauhdit ja sukelsi lammen pohjaan, missä kokoontui sammakoiden Klubi Otsaryppy kahdesti viikossa. Sammakot joivat tummaa olutta ja istuivat syvällä nojatuoleissa. Pääskynen majaili lammen pohjassa koko talven. Se kirjoitti päiväkirjamerkintöjä ja otti savikylpyjä. Se keskusteli synkeän juotikkaan ja äreän ruutanan, kuulujen viisastelijoiden, kanssa. Mutta sammakot ilahtuivat pääskysen seurasta niin, että päättivät tehdä kevätretken. Ne tahtoivat nähdä narsisseja ja tulppaaneja. Ne tahtoivat ostaa torilta kilon auringonpaistetta ruskeassa paperipussissa. Ne perustivat uimahyppyjaoston. Ja rakkauslaulukerhon. Pääskynen pudisti päätään ja ponnahti taivaalle. Se moikkasi muita lintuja. Oli kirkasta. Ja yhä kirkkaampaa.

Reetta Niemelä - Matti Pikkujämsä: Makkarapiruetti (Otava 2005)

***

Vuokko Hovatan keikalla Tavastialla äsken. Kiitos, J&R ja J, seurasta.

Uusimmassa Voima-lehdessä (02/2008) on otsakkeella ”Viimeiset torpparit” kirjoitus Porin liepeillä maatilaa pitävästä homopariskunnasta. Herrat ovat nimeltään Juha Väisänen ja Jari Kokkinen. Lehden mukaan Väisänen muutti vuonna 1989 tilalle, jonka ”vuokrasopimus tehtiin suullisesti vanhan Karjalan evakkomummon kanssa, jonka kanssa Juha ystävystyi…Myöhemmin evakkomummon poika myi toiselle maanomistajalle maan, jolla tila sijaitsee…vuokrasopimus päättyy 2011. On selvää ettei maanomistaja aio tehdä uutta sopimusta sen jälkeen.” ”Kun uusi vuokraisäntä otti ohjat käsiinsä, hän saneli uudet vuokraehdot tuntuvasti kovennetulla vuokralla. Nyt hän haluaa meidän sitten lopullisesti painuvan helvettiin”, Jari kertoo.
Tuo lehden kansikuva (kuvaaja Klaus Welp, kiitokset hänelle ja anteeksipyyntö luvatta reprotusta kuvasta) on mykistävän kaunis. Nyt on siis esitelty Ullavan lehmipoikien jatkoksi Porin cowboyt. Tunteeko joku näitä ihmisiä?

Vastauksena Martinin kysymykseen: kyllä La Sagrada Familiaa rakennetaan nyt, ja kiivaasti rakennetaankin. Näimme kovin erilaisia arvioita siitä, milloin koko komeuden pitäisi olla valmis. Uskottavimmalta kuulosti 2020. Korkein 125-metrinen torni esimerkiksi on vielä rakentamatta. Keskilaiva on työmaata, jossa valetaan yksitellen rakennuksen palasia. Hämmästyttävää touhua.