Ketunkivi

Aloitin tämän blogini kohtapuoliin vuosi sitten ihmettelyn merkeissä. Ihmettelen nyt, miten vuosi on kulunut nopeasti, ja miten olen saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne suhteellisen säännöllisesti, vaikkakin harvakseltaan.

Apu on ainoa yleisaikakauslehti joka minulle tulee tilattuna (harrastus- ja erikoislehtiä tulee ties miten monta). Entinen työtoverini, jolle jossain yhteydessä tulin maininneeksi Avun-tilauksestani, naureskeli ja totesi, että se on juuri sellainen lehti jota luetaan vain mummolan puuceessä. Ihmettelen, kuinka hän noin meni sanomaan. Avusta olen nimittäin vuosien aikana oppinut valtavan monta asiaa ja tullut tuntemaan ties kuinka monen näyttelijän, kirjailijan, poliitikon, urheilijan ja monen muun tavalla tai toisella tunnetun ihmisen elämää. Avussa on maineikas poliittinen satiiri Naisten sauna, erinomainen TV-kriitikko Tarmo Poussu, Yrjö Raution loistava kolumni Heittolaukauksia, sanaristikoita bussimatkojen ratoksi Villalle matkustaessani, ärsyttävän hankala Missä Jallu luuraa –tehtävä, ja niin edelleen. Uusimmassa numerossa on ennätyksellisen monta kiinnostavaa artikkelia: Perämeren tuulivoimaloista, Kyllikki Forsellin elämäkertateoksesta, Kaari Utrion (eräs idoleistani, ks. alla) ja hänen miniänsä yhteisistä intresseistä, aikoinaan ensimmäisten joukossa uudella myllyhoidolla alkoholismista toipuneesta miehestä, Mollbergin löytämästä näyttelijä Maritta Viitamäestä (joka esitti Maa on syntinen laulu -elokuvassa pääroolin, ks. alla). Ihmettelen sitä joka ylenkatsoo Apua, se on laatulehti sarjassaan.

Lauantai-iltana olin entisen opiskelu/työtoverini väitösjuhlissa varsin erikoisessa ja näyttävässä juhlatilassa Lasipalatsissa. Kyseessä oli nimenomaan väitösjuhla, varsinainen karonkka oli ollut alkuillasta muualla. Juhlat olivat hauskat ja hienot, ruoat erinomaiset. Huvitin naispuolisia kollegojani muistamalla vieläkin, miten väittelijä viisi vuotta sitten, kun samassa rakennuksessa juhlittiin hänen maisteriksi valmistumistaan, oli pukeutunut elegantisti mustaan kotelohameeseen ja vadelmanväriseen villatakkiin. No, juhlat lopulta yltyivät tanssiorkesterin tahdissa melkoiseen vauhtiin. Ihmettelen sitä, että ilmeisesti ei ole koskaan järjestetty akateemisia kekkereitä, joissa ei jossain illan myöhäisessä vaiheessa tanssittaisi Charlie Brown -kappaletta. Onneksi kävi ilmi, että mukana ollut ystäväni vihaa tuota käsittämätöntä kappaletta yhtä paljon kuin minä.
Kun vanhempiemme ikäiset iltapukuiset rouvat tanssivat holtittomasti Abbaa punaviinistä sinisine hampaineen, on selvästi aika poistua paikalta. Mutta me emme tietenkään poistuneet, vaan haimme lisää juotavaa.
Lasipalatsista lähdimme vielä jatkoille läheiseen tunnetun ravintoloitsijan suureen yökerhoon, joka on sentyyppinen paikka, että sinne tuntee voivansa mennä iltapuvussa/tummassa puvussa vilkkaana lauantai-iltana, ja mahtuu sisään isommalla joukollakin. Huh, se paikka oli varsinainen antikliimaksi: kaaosta, tönimistä, järjetöntä kännäystä, infernaalinen meteli, kaamea musiikki. Ihmettelen kerta kaikkiaan, mikä vetää väkeä tuollaisen paikkaan. Mutta ehkä asia on yksinkertaisesti niin kuin ystäväni F minua kerran nuhteli ja valisti: Sinä olet kiinnostunut tästä ja tuosta, toiset ihmiset ovat kiinnostuneita toisista asioista.

(Eikö tuo kuulosta ihan lakitoimistolta?)
Tässä taannoin tuli taas TV:stä äärimmäisen mielenkiintoinen henkilökuva – valokuvaaja Sally Mannista. Sekä ihminen että tuotantonsa olivat minulle ennestään tuntemattomia. Silloin kun Mann nousi maailmanmaineeseen olin maalaisjolppina aivan tietämätön koko taidemaailmasta. Sittemmin on tuttavapiiriin tullut ihmisiä valokuvataiteen piiristä.
Tuijotin dokumenttia kuin hypnoosissa; miten mielenkiintoinen persoona, perhe, työ. Näyttämönä perheen upea, mutta ainakin talvimaisemiltaan jotenkin surumielinen maatila Virginiassa.
Mannin töitä luonnehditaan sanoilla intiimi, arvoituksellinen ja unenomainen. Kyllä, ja jos valokuva tekee vaikutuksen jopa TV:n välityksellä, täytyy sen olla ainutlaatuinen.
Mann puhui riipaisevasti edesmenneestä isästään, tämän kuolemankin edessä järkähtämättömästä ja etäisestä persoonasta. Isän maatessa kuolemansairaana Mann keräsi koko aamun rohkeutta mennä sanomaan isälleen, että tämä on rakas. Isän vastaus oli ”No, älähän nyt”. Oli surkuhupaisaa nähdä, että vieressä istuva Mannin äiti oli tyttärensä näitä analysoidessa, no…aika pihalla. Miten moni vanhempi todella tietää, mikä käsitys aikuisilla lapsillaan heistä vanhempina ja lapsuudestaan yleensä on? No, voihan olla että Mannin äiti ei yksinkertaisesti halunnut analysoida perheasioita kameran edessä.
Seuraavana maanantaina piipahdin J:n luona töiden jälkeen, ja hän kertoi että Sally Mannin näyttely avataan juuri Tennispalatsissa. Pääsen näkemään noita töitä näin pian. Kumppanini M on nähnyt niitä Retretissä joskus aikoinaan.

Viime lauantai-iltana taas ilahdutti Timo Mukan romaanin Maa on syntinen laulu filmatisointi. Olen toki nähnyt elokuvan aikaisemminkin, mutta yhtä liikuttava se oli edelleen. Vielä nukkumaan mentyämmekin tyrskähtelin nauramaan: ”Mie en ole sinun mieheltä mulkkua vaatinu”, tokaisi eräs rouva siinä.
Ei voi mitään, lähes kotiseudun maisemat ja murre tenhosivat. Isäni tiesi, että elokuva on kuvattu Kittilässä, ja että siinä esiintyvä lestadiolaissaarnaaja on oikealta ammatiltaan vakuutusasiamies. Me veikkasimme pölynimurikauppiasta.
M oli aluksi kiusaantunut elokuvan amatöörinäyttelijöistä. Keskustelimme hyvästä ja huonosta näyttelemisestä. En väitä ettei amatöörin ja ammattilaisen työllä olisi selkeä ero. Mutta joskus muut asian ovat tärkeämpiä, kuten murteen aitous. Tässä elokuvassa minusta eivät ihmiset varsinaisesti näyttele, vaan ovat omia itsejään, tai siis sen seudun 1950-60-lukujen ihmisten korostettuja tyyppejä. Hyvin monessa kohtaa tunnistin kotikyläni ihmisten lausahduksia ja sanontoja nykypäivältäkin.

Villalla on siirrytty uuden sähkökaapin aikakauteen, eli se sähkömies jonka piti tulla ”heti juhannuksen jälkeen” kävi nyt aloittamassa sähkötyöt. Näyttää siltä että saamme sittenkin sähköpatterit talveksi, ei tarvitse käpertyä kakluunin viereen nukkumaan pakkasilla.
Puutarhatyöt jatkuvat edelleen, vaikka maa oli nyt viikonloppuna jo hiukan kohmeessa. Takapihalla jatkoimme 15 kuution multakuorman kärräämistä uuden viemärikentän päälle, ja siihen istutimme parisataa krookusta.
Puutarhamyymälöissä on loppualet, kannattaa käydä. Tänään tein ehkä elämäni edullisimman kasviostoksen: yli kaksimetrinen roteva lakkipuun (Cladrastis lutea) taimi -80% = pilkkahintaan. Lakkipuu on tuoksuvin valkoisin norkoin kukkiva pikkupuu Amerikan Appalakeilta.

Pari viikkoa sitten työpaikkakampuksellani oli luennoimassa Tim Hunt, lääketieteen nobelisti vuodelta 2001. Hän sai palkinnon, koska löysi solunjakautumisessa keskeiset sykliinientsyymit 1980-luvulla. Luento oli älyn ja huumorin ilotulitusta. Hunt sai heti aluksi yleisön hörähtämään nauruun kertomalla, että kun tieto hänelle myönnetystä nobelista tuli, sanoi hänen vaimonsa: ”If you can get a Nobel anyone can”.
Luennon aihepiiri oli varsin mutkikas, solunjakautumisen säätelyn tutkimus on kyseistä aihepiiriä osaamattomalle alan ihmisellekin hankalaa. Tuollaisilla guruilla tuntuu kuitenkin usein olevan taito (ja halu) esittää asiansa konkreettisesti ja helppotajuisesti, he ovat eräänlaisia satusetiä/tätejä puhuessaan läpikotaisin tuntemastaan aiheesta. Huntkin halaili toimistotuolia havainnollistaakseen jotakin kohtaa puheessaan. Puheen lopulla, uskomatonta kyllä, hänen paidantaskussaan ollut puhelin soi (kaikki pidättivät hengitystään: kuka juntti on unohtanut sulkea puhelimensa NOBELISTIN luennolla…). Hunt otti puhelimen käteensä, tuijotti sitä kauan, ja koska se vain jatkoi soimistaan, vastasi. (naurua)

- Hello Graham, how are you? I’m in Helsinki giving a talk right now, can I call you back later? Fine, bye bye! (sulkee puhelimen)
- That was Graham, he invited me for luch tomorrow. Now, where were we...

Myöhemmin Hunt oli kiertelemässä laitoksellamme esimieheni kanssa. He pysähtyivät myös minun työhuoneeni ovella, ja kun satuin olemaan ainoana paikalla, sain kätellä häntä ja vaihtaa pari sanaa. Olen siis kätellyt nobelistia, jonkinlainen meriitti kai sekin…

***

Viikonloppuna veli perheineen muutti Uudenmaan laidalta toiselle. Meidän ei tarvinnut olla muuttoapuna, mikä oli onni, sillä viimeviikkoisen flunssan jäljiltä olen vielä hiukan heikossa kunnossa. Muuton vuoksi saimme ostaa sopuhintaan heidän entisen ruokailuryhmänsä, joka sopii kuin valettu Villan keittiöön. Isä ja äiti olivat auttamassa muutossa, ja he ehtivät piipahtaa Villallakin yhden yön ajan. Oli mukavaa saada olla hetki heidän seurassaan, aikaa vain oli taas niin vähän.

***

Uusimmassa Tähdet ja avaruus – lehdessä haastatellaan Turun yliopiston tähtitieteen professoria Esko Valtaojaa hänen piakkoin ilmestyvän kirjansa ”Ihmeitä” tiimoilta. Kirja on löyhästi jatkoa hänen aikaisemmille teoksilleen Kotona maailmankaikkeudessa ja Avoin tie. Edellistä on myyty 30000 kappaletta, mihin ei ole T&A:n mukaan yltänyt mikään muu suomalainen tietokirja. Jos ette ole lukeneet näitä, niin suosittelen. Valtaoja tiivistää T&A:ssa: ”Ihan liian monet ihmiset elävät käsittämättömässä tylsyydessä katsoen sohvalla televisiota. Voisi sanoa, että trilogian ensimmäinen osa houkutteli ihmisiä pois tietämättömyydestä, toinen pessimismistä ja tämä kolmas tylsyydestä.”
Siinäpä tavoitetta kerrakseen!
Muuten, vuoden tärkein tapahtuma (no, puutarhamessujen jälkeen) lähestyy: Helsingin kirjamessut. Siellä on hauskaa käydä senkin takia, että saman katon alla voi yhtä aikaa olla monta idolia. Viime vuosilta muistuu mieleen ainakin Jukka Virtanen, Tommy Taberman, Tuula-Liina Varis, Kaari Utrio. Tämän vuoden idoleihin kuuluvat mm. em. Esko Valtaoja ja Eeva Litmanen, saa nähdä keitä siellä sitten ehtii nähdä ja kuulla.

Pää on ollut täynnä blogiajatuksia jo kauan, mutta en ole ehtinyt enkä osannut keskittyä kirjoittamaan.
No, toissa viikolla kävin katsomassa uutta veljenpoikaa. Se oli kovin pieni kun tuli hiukan keskosena. On mummon mukaan minun näköiseni; täti vitsaili, että mitähän olen puuhaillut veljenvaimon kanssa…
Viime viikolla kävi kylässä pariskunta, johon olen tutustunut täällä blogielämässä yhteiseen puutarhaharrastukseen liittyen. Ystävällisiä, puheliaita, hauskoja, kerta kaikkiaan suloisia ihmisiä. Toivottavasti meistä tulee hyvät ystävät. Oli aivan liian vähän aikaa jutella, on niin paljon kysyttävää kun ei tiedä toisten elämästä vielä juuri mitään.
Seuraavana iltana kyläili ystäväni J. Söimme edellisen illan rippeet ja tyhjensimme punaviinipullon. Sitten lähdimme vielä ulos yhdelle-kahdelle.
Torstaina töiden jälkeen oli vuorossa Plantagenin taimiale Vantaalla. Löysin mustaselja ”Black lacen” ja rungollisen ruusumantelin. Ruusumantelia olemme halunneet jo monta vuotta, nyt se tuli hankittua. Sen kuljettaminen julkisilla kulkuvälineillä ensin asunnolle ja sieltä maalle oli hiukan työlästä, mutta olen todennut että raahaaminen on minun kohtaloni, se ei lopu koskaan.

***

Katuojan vettä, Helvi Hämäläisen esikoisromaani löytyi Villalta jostain kirjapinosta. Välissä olleen kuitin perusteella olin itse sen ostanut Hämeenlinnalaisesta antikvariaatista pari vuotta sitten. Se oli hautautunut ja jäänyt lukematta, mutta nyt tuo tuli korjattua.
En ihmettele, että teos on Hämäläisen kehutuimpia ja köyhälistökuvauksen merkkiteos. Näyttämönä ovat Helsingin laitakaupungin (Vallila) vuokratalo ja 1930-luvun alun ankeat pulavuodet. Se kärsimyksen, turvattomuuden ja hädän määrä…
Kun katson alkulehdellä olevaa Hämäläisen kasvokuvaa 30-luvulta, puristaa ahdistus rintaa. Jo kauan sitten päättynyt elämä, kasvot jotka olivat itsekin tuollaisen hädän ja puutteen nähneet ja kokeneet…
Katuojan vettä pitäisi kiireesti saada filmattua. Teos on Hämäläisen tapaan niin visuaalinen, että tapahtumat kulkevat lukiessa silmien editse värikylläisenä kuvasarjana. Kaisa Rastimo, jos luet tätä blogia (epäilen); ohjasit upean filmatisoinnin Säädyllisestä murhenäytelmästä, tee samoin Katuojan vettä – romaanille! Siitä tulisi Suuri Elokuva.