Aloitin tämän blogini kohtapuoliin vuosi sitten ihmettelyn merkeissä. Ihmettelen nyt, miten vuosi on kulunut nopeasti, ja miten olen saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne suhteellisen säännöllisesti, vaikkakin harvakseltaan.
Apu on ainoa yleisaikakauslehti joka minulle tulee tilattuna (harrastus- ja erikoislehtiä tulee ties miten monta). Entinen työtoverini, jolle jossain yhteydessä tulin maininneeksi Avun-tilauksestani, naureskeli ja totesi, että se on juuri sellainen lehti jota luetaan vain mummolan puuceessä. Ihmettelen, kuinka hän noin meni sanomaan. Avusta olen nimittäin vuosien aikana oppinut valtavan monta asiaa ja tullut tuntemaan ties kuinka monen näyttelijän, kirjailijan, poliitikon, urheilijan ja monen muun tavalla tai toisella tunnetun ihmisen elämää. Avussa on maineikas poliittinen satiiri Naisten sauna, erinomainen TV-kriitikko Tarmo Poussu, Yrjö Raution loistava kolumni Heittolaukauksia, sanaristikoita bussimatkojen ratoksi Villalle matkustaessani, ärsyttävän hankala Missä Jallu luuraa –tehtävä, ja niin edelleen. Uusimmassa numerossa on ennätyksellisen monta kiinnostavaa artikkelia: Perämeren tuulivoimaloista, Kyllikki Forsellin elämäkertateoksesta, Kaari Utrion (eräs idoleistani, ks. alla) ja hänen miniänsä yhteisistä intresseistä, aikoinaan ensimmäisten joukossa uudella myllyhoidolla alkoholismista toipuneesta miehestä, Mollbergin löytämästä näyttelijä Maritta Viitamäestä (joka esitti Maa on syntinen laulu -elokuvassa pääroolin, ks. alla). Ihmettelen sitä joka ylenkatsoo Apua, se on laatulehti sarjassaan.
Lauantai-iltana olin entisen opiskelu/työtoverini väitösjuhlissa varsin erikoisessa ja näyttävässä juhlatilassa Lasipalatsissa. Kyseessä oli nimenomaan väitösjuhla, varsinainen karonkka oli ollut alkuillasta muualla. Juhlat olivat hauskat ja hienot, ruoat erinomaiset. Huvitin naispuolisia kollegojani muistamalla vieläkin, miten väittelijä viisi vuotta sitten, kun samassa rakennuksessa juhlittiin hänen maisteriksi valmistumistaan, oli pukeutunut elegantisti mustaan kotelohameeseen ja vadelmanväriseen villatakkiin. No, juhlat lopulta yltyivät tanssiorkesterin tahdissa melkoiseen vauhtiin. Ihmettelen sitä, että ilmeisesti ei ole koskaan järjestetty akateemisia kekkereitä, joissa ei jossain illan myöhäisessä vaiheessa tanssittaisi Charlie Brown -kappaletta. Onneksi kävi ilmi, että mukana ollut ystäväni vihaa tuota käsittämätöntä kappaletta yhtä paljon kuin minä.
Kun vanhempiemme ikäiset iltapukuiset rouvat tanssivat holtittomasti Abbaa punaviinistä sinisine hampaineen, on selvästi aika poistua paikalta. Mutta me emme tietenkään poistuneet, vaan haimme lisää juotavaa.
Lasipalatsista lähdimme vielä jatkoille läheiseen tunnetun ravintoloitsijan suureen yökerhoon, joka on sentyyppinen paikka, että sinne tuntee voivansa mennä iltapuvussa/tummassa puvussa vilkkaana lauantai-iltana, ja mahtuu sisään isommalla joukollakin. Huh, se paikka oli varsinainen antikliimaksi: kaaosta, tönimistä, järjetöntä kännäystä, infernaalinen meteli, kaamea musiikki. Ihmettelen kerta kaikkiaan, mikä vetää väkeä tuollaisen paikkaan. Mutta ehkä asia on yksinkertaisesti niin kuin ystäväni F minua kerran nuhteli ja valisti: Sinä olet kiinnostunut tästä ja tuosta, toiset ihmiset ovat kiinnostuneita toisista asioista.
