Ketunkivi

Uusimmassa Voima-lehdessä (02/2008) on otsakkeella ”Viimeiset torpparit” kirjoitus Porin liepeillä maatilaa pitävästä homopariskunnasta. Herrat ovat nimeltään Juha Väisänen ja Jari Kokkinen. Lehden mukaan Väisänen muutti vuonna 1989 tilalle, jonka ”vuokrasopimus tehtiin suullisesti vanhan Karjalan evakkomummon kanssa, jonka kanssa Juha ystävystyi…Myöhemmin evakkomummon poika myi toiselle maanomistajalle maan, jolla tila sijaitsee…vuokrasopimus päättyy 2011. On selvää ettei maanomistaja aio tehdä uutta sopimusta sen jälkeen.” ”Kun uusi vuokraisäntä otti ohjat käsiinsä, hän saneli uudet vuokraehdot tuntuvasti kovennetulla vuokralla. Nyt hän haluaa meidän sitten lopullisesti painuvan helvettiin”, Jari kertoo.
Tuo lehden kansikuva (kuvaaja Klaus Welp, kiitokset hänelle ja anteeksipyyntö luvatta reprotusta kuvasta) on mykistävän kaunis. Nyt on siis esitelty Ullavan lehmipoikien jatkoksi Porin cowboyt. Tunteeko joku näitä ihmisiä?

Vastauksena Martinin kysymykseen: kyllä La Sagrada Familiaa rakennetaan nyt, ja kiivaasti rakennetaankin. Näimme kovin erilaisia arvioita siitä, milloin koko komeuden pitäisi olla valmis. Uskottavimmalta kuulosti 2020. Korkein 125-metrinen torni esimerkiksi on vielä rakentamatta. Keskilaiva on työmaata, jossa valetaan yksitellen rakennuksen palasia. Hämmästyttävää touhua.

Palasimme tänään viiden päivän Barcelonan-visiitiltä. Matka oli ihan mukava, mutta totesin tänään M:lle, että nautin niin paljon tavallisesta arjesta omassa kodissa ja kotimaassa, että täytyy olla melkoinen reissu, jotta se kotiolot voittaa. Emme kumpikaan ole erityisemmin välimerellisen elämänmenon faneja vaan enemmän keskieurooppatyyppiä, joten odotukset matkan suhteen olivat aika neutraalit. Osoittautui, että matkustaminen suoraan tavallisen työviikon päätteeksi oli aika raskasta; niinpä kaksi ensimmäistä päivää kuluikin lähinnä nukkuessa. Mittakaavaerhe karttaa lukiessa aiheutti paikan päällä sen, että kävelymatkat olivat aluksi kaksi kertaa pidempiä kuin luulimme. Tosin virheluulon korjauduttuakin, ja huolimatta hienosta metroverkostosta, kävelimme jalkamme maitohapoille. Sää oli tasaisen pilvinen koko ajan, lämpötila 15 asteen tienoilla. Akaasiat ja jotkin kirsikkapuut kukkivat paikoin, muutoin puut lehdettömiä ja maisema sikäläisen talvinen.
Yllätys oli paikallisten palvelualan ihmisten heikko englanninkielentaito. En tiedä palkkaavatko sitten sesonkikaudeksi enemmän kielitaitoista väkeä. Toisaalta en ole sitä mieltä että kaikkien kaikkialla pitäisi osatakaan englantia. Kasvisruoan löytäminen tuotti myös hiukan vaikeuksia.
Majoituimme erään yhdistyksen residenssissä, joka oli ilmainen ja oikein kelvollinen, upea sijainti Sagrada Familian viereisessä korttelissa. Mutta tämä majoitus tarkoitti sitä jännitysmomenttia, että meillä oli vieraita ihmisiä asuintovereina. Ensimmäiset asuintoverit olivat kaksi superenergistä, ylipuheliasta, hauskaa, ronskia taidemummoa. Heistä lisää myöhemmin.

***

En ole ollut koskaan erityisemmin viehtynyt myöskään eteläeurooppalaiseen suklaasilmäisyyteen, noin periaatteessa. Tämä Spanish eyes-käsite valkeni minulle vasta pari vuotta sitten eräällä toisella matkalla. Eli eräällä työmatkalla olin tiiviisti kymmenisen päivää ryhmässä, johon kuului espanjalainen nuori mies. Yhtäkkiä jonakin päivänä tajusin, että hänellähän on uskomattoman kauniit ruskeat silmät, klassiset espanjalaiset tummat silmät. Ja niitä silmiä komppasi suloisen pehmeä puheääni. Viime perjantaina katsoessani toisella silmällä euroviisukarsintoja näin taas yhtä kauniit espanjalaiset silmät. Mutta ne silmät omistaakin, ei salskea latinomies, vaan näyttelijä-laulaja Vuokko Hovatta (ei kuvassa). Ja taas se pehmeä ja viettelevä puheääni myös. Huh, mikä nainen. Ultra bra -aikoina en tullut kiinnittäneeksi asiaan mitään huomiota. Kai siksi kun en ollut vielä saanut herätystä. Vai käyttääkö hän kenties värillisiä piilolinssejä…?
Vuokko Hovatan äiti Outi ja sisko Iiris ovat samalla alalla kuin minä. He ovat menestyneet hyvin, Outi Hovatta professoritasolle asti. Iiriksen puheita olen kuullut parikin kertaa jossain seminaareissa.
Madonna on muuten levyttänyt hienon kappaleen Spanish eyes (Like a Prayer, 1989), joka on käsittääkseni kannanotto Los Angelesin jengiväkivaltaa vastaan.

Jep.
Nyt vetäydyn levolle, sillä olen herännyt aamulla klo 4.
Tuonnenpana lisää myös KLM:n transvestiitin näköisistä kaksimetrisistä lentoemännistä.
Enpäs vetäydykään.
TV:stä tulee The Tudors ja Jonathan Rhys-Meyrs...

Tuo järkyttävä ja mielessä helposti visualisoituva lause on Marguerite Duras’n romaanista Rakastaja (esipuhe Anne Fried, huom. Rokkihomo). Tämä, niin kuin moni muukin lukemani kirja, päätyi käteeni sattumalta. Olin tulossa töistä ja päätin pistäytyä keskustan Sokoksella, missä näkyi olevan jonkinlainen kirja-ale tänä kirja-alennusmyyntien vuodenaikana. Siitä tarttui kirja mukaani muutamalla kolikolla. En ole Duras’n teoksia aikaisemmin lukenut, mutta nyt ehkä tulee luettua muitakin. Muutamia muita hienoja lauseita romaanista:

”Minä palaan Helene Lagonellen luo. Hän makaa penkillä ja itkee sillä hän luulee minun lähtevän asuntolasta. Istuudun penkille. Vartalollaan ruumistani koskettavan Helene Lagonellen kauneus voivuttaa minut.”

”Minä haluaisin syödä Helene Lagonellen rinnat kuten mies syö rinnat minulta kiinalaiskaupungin huoneessa johon minä kiiruhdan joka ilta syventääkseni tietoisuuttani Jumalasta.”

”Hänen kuollessaan on kovin synkkä päivä. Kevät, huhtikuu luullakseni.”

”Hänellä on kyky olla verrattoman tarkkaavainen kuten aina ihmiset jotka eivät kuuntele.”

***

Aika kuluu niin vinhaan, että city-viikonlopun jälkeen ehti olla jo tavallinen remonttiviikonloppukin. Mutta palaan siihen edelliseen. Mun rankka bileputki siis alkoi torstaina, kun J istui luonani punaviinipullon verran. Perjantaina vuorossa oli karonkka, joka oli hauska ja tyylikäs, kuten lääkärinrouvan juhlista voi odottaakin. No, puheita oli liikaa ja ne olivat liian pitkiä, kuten tavallisesti. Huippuhetki oli Ylioppilaskunnan laulajien kvartetin esittämä laulusikermä väittelijälle. Mutta voi ei, se tapahtui taas:
tanssilattia
Charlie Brown
sinihampaiset naiset…

Lauantaina sitten lähdin ulos J:n kanssa niin kuin olimme sopineet. Tuttuja ei juuri näkynyt, mikä on ihan normaalia, mutta J:n ja hänen muutamien tuttaviensa kanssa jutteleminen riitti hyvin illan ratoksi. Piipahdin jopa tanssilattialla, mikä on aika harvinaista. Illan aikana paljastin J:lle häpeällisen asian, jota en luullut kertovani ikinä kenellekään edes humalassa, eli että liikutun syvästi Kari Tapion Myrskyn jälkeen -kappaleesta. Älkää kertoko eteenpäin…
Sunnuntaina M tuli kaupunkiin ja kävimme purkamassa näyttelytyöt. Illalla kutsui dtm:n euroviisushow, jonne olimme sopineet tapaamisen ystävien kanssa. Shown tuoksinassa Jarkko Valtee imarteli pöytäseuruettamme nimittämällä meitä ”poikabändiksi”. (Tai en tiedä imarteliko se muita kuin minua.). Halvan juotavan voitelemina viivyimme yli puolenyön, seuraan liittyi vanhoja tuttuja, joita en ollut nähnyt vuosiin. Hauskaa siis. Toivuin tästä bileputkesta koko viime viikon. No, näitä on ehkä kerran kymmenessä vuodessa.

J lähti juuri luotani. Tyhjensimme punaviinipullon ja juttelimme. Ehdotin että J ryhtyisi nyt työelämänsä muutosvaiheessa Kaija Pakkasen viehättävän lastenrunokirjan mukaan Iloiseksi Pillipiipariksi. Mä lupasin ryhtyä Leikkimökin Runokopaksi.
Nyt on todella pitkästä aikaa tulossa Helsinki-viikonloppu. Remontista ja tapetoinnista viis. Eli huomenna on entisen työtoverin karonkka. On hauskaa päästä syömään, vähän juomaankin, ja tapaamaan entisiä työtovereita. Lisäksi sovin J:n kanssa, että lauantaina menemme ihmisten ilmoille eli baariin. Ja lopuksi sunnuntaina katsomaan Euroviisu-talk showta dtm:ään ystävien ja M:n kanssa. M tulee sunnuntaina Helsinkiin purkamaan näyttelytöitään, joten hänkin pääsee vähän osallistumaan urbaaneihin rientoihin.
Kivaa. Raukea ja onnellinen väsymys, kuin kuvassa.

Äiti soitti tuossa äsken helpottavia uutisia: mummolla ei olekaan syöpää, jota lääkäri oli joidenkin oireiden perusteella ilmeisesti epäillyt. Ainoa elossa olevan isovanhempani, 85-vuotias Julia-mummo, asuu vielä omassa talossaan syrjäisessä paikassa. Hän on ikäisekseen varsin hyvässä kunnossa ja teräväpäinen, ja toivottavasti saa elää vielä pitkään. Mummola on luonnonkauniissa paikassa ison järven niemessä, korkean mäen päällä. Pihalta avautuu peltoaukean yli näköala järvelle niemen molemmin puolin. Pohjoispuolen rannassa on savusauna, joka tosin ei ole kovin vanha, sillä vanha paloi maan tasalle kymmenisen vuotta sitten, niin kuin savusaunoille tapaa käydä. Etelänpuoleisella rannalla uimme me lastenlapset harvoin, mutta joskus kuitenkin, sillä matalan rannan vuoksi vesi oli lämpimämpää kuin saunarannassa. Etelän puolella oli talvisin papan tekemä riu’un päässä pyörivä jääkelkka eli hoijakka, mikä sen virallinen nimi lieneekään.
Mummolan ympäristön kukkaniityt ja vadelmapensaikot, pihlajat ja korkeat juhannusruusut kuuluivat lapsuuden kesiin. Peräpohjalaiselle niitylle tyypillisesti kullero hallitsi alkukesän kukkaloistoa. Kullero on paikoin Etelä-Suomessa harvinainen tai puuttuu kokonaan; olinkin hyvin ilahtunut kun löysin sitä Villan pieneltä niityltä. Sune ja Stina Jonsson Yrttikirjassaan kirjoittavat kullerosta tunnelmallisesti: ”… Ja alkukesän yön sinertävän höyryn sisältä kullerot loistavat kirkkaan keltaisina kuin ihmisten ilo, läpitunkevina kuin heidän surumielisyytensä.”
Mummo siis vielä emännöi taloaan ja kesäiset savusaunaillat mummolassa ovat ennallaan. Surullista ajatella, että jonain päivänä sekin aika on ohi. Rakennammeko aikuisina elämäämme uusia perinteitä ja hankimme uusia mummolan saunakammareita, jotta selviämme siitä, että väistämättä menetämme entisiä?

Eilen tapasin toisessa kaupungissa asuvaa tuttavaani, jonka olen nähnyt viimeksi 4-5 vuotta sitten. Oli mukavaa ja helppoa jutustella useita tunteja. Minusta hän tuntui aivan tutulta ihmiseltä, vaikka en oikeasti tunne häntä ollenkaan. Mietin, olinko liian tunkeileva; nojauduin koko ajan pöytää kohti ja hän poispäin... Minulle jäi hiukan epäselväksi, mikä tapaamisen merkitys hänelle oli. Minulle se oli tärkeä ja mielenkiintoinen tapaaminen, minkä kerroin vuolaasti, ehkä liian vuolaasti…

Koska en saanut aikaa pesutuvasta täksi illaksi, päätin leipoa persikkamuffinsseja. Jostain syystä kaikki persikkainen on aina vetänyt minua puoleensa. Tosin kaikki persikkaan liittyvät mielikuvat eivät itsellänikään ole myönteisiä. 1980-luvullahan mm. persikanväriä harrastettiin liiankin kanssa. Persikanvärinen kahiseva talvitakki olkatoppauksineen. Tai sisustustekstiileissä tuolloin käytetty nerokas väriyhdistelmä persikka-harmaa, huhhuh… Tosin nämäkin ovat tainneet olla retroa ja pariin kertaan, vai olenko väärässä…
Mieluisampia muistikuvia: Vermontilainen vaahterasiirappi-persikkapiiras vaniljakahvin kera kesäisenä iltapäivänä terassilla. Tuoksuva, kypsä persikka nizzalaisesta hedelmäkojusta, rantabulevardilla maleksien syötynä. Suloisen persikanvärinen, tuoksuva Austinin ruusu puutarhassa viime kesänä. Jaakko ja jättipersikka, loistava nukkeanimaatio, jonka näin R&A-festareilla yli kymmenen vuotta sitten (sen koommin en siellä ole käynytkään, saamattomuuttani).
Olen yrittänyt jopa kasvattaa persikoita, tarkemmin sanottuna latvialaista Maira-lajiketta. Puu sinnitteli hengissä kaksi vuotta. Aion kylläkin kokeilla uudelleen, sillä Villalla on paljon parempia istutuspaikkoja kuin entisellä pihalla. Hedelmäsato ei ole mahdotonta, jos talvi on tarpeeksi leuto, niin että kukkasilmut säilyvät, eikä kukkimisaikaan ole halloja.
Salkoruusulajiketta Peach 'N' Dream olisi myös hauskaa kokeilla, se näyttää kuvastoissa hyvin kauniilta. Minulla salkoruusut ovat talvehtineet hyvin, vaikka monet valittelevat niiden huonoa talvenkestävyyttä.

Viime viikolla, kun parempi puoliskoni oli pitkästä aikaa Helsingissä, kävimme istumassa parin siiderin ajan eräässä homobaarissa. Totesimme, että on aika turhaa (vanhan) pariskunnan istua tuopilla keskenään. Kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman kun voi puhua milloin vain, niin siinäpä sitten naputellaan pöytää sormenpäillä ja pälyillään kiusaantuneena ympärille. On siis mentävä tapaamaan jotakuta, jotta hommassa on pointti. Ystävämme T olikin lupaillut tulla paikalle, mutta ei sitten lopulta ennättänyt. No, okei, oli siellä ihan mukavaa istua kuitenkin.
Baarin viereisessä pöydässä istui (palatakseni lopuksi päivän teemaan), ilmeisesti pomonsa seurassa, nuori punaposkinen ja ystävällisen oloinen nuori mies. Hän oli olemukseltaan hehkeä ja raikas kuin kypsä, täyteläinen persikka aamukasteessa. Kuka lienee tuo sympaattinen kaveri ollutkaan, toivon hänelle kaikkea hyvää.
Helsingin kaupunginteatterissa on muuten saanut ensi-iltansa näytelmä nimeltään Täydellinen persikka. Pitäisiköhän se nähdä?