Kasperin jalokivet on Helvi Hämäläisen pienoisromaani vuodelta 1953. Se oli yksi muutamista minulta vielä puuttuvista Hämäläisen proosateoksista, kunnes löysin sen pysähtyessämme kesäretkellämme Salossa eräällä kirpputorilla. Kasperin jalokivet sijoittuu HH:n lapsuusmaisemiin Haminaan, hahmoissa on varsin paljon hänen vanhemmistaan ja sukulaisistaan lainattua. Teoksen keskushenkilö on noin kuusivuotias Maija. Hän ja hänen sisaruksensa ovat eräänlaisia Kasper Hausereita, sillä henkisesti köyhässä ja raa’assa ympäristössä kasvaneina he ovat jääneet kielellisesti alikehittyneiksi. Heidän sana- ja käsitevarastonsa on suppea, sillä heidän vanhempansa eivät ole vaivautuneet heille puhumaan muuta kuin välttämättömiä käytännön asioita.
Vähin erin Maija maailma alkaa avautua, kun naapuruston nuori nainen ottaa hänet suojiinsa, ja pyykkärieukko opettaa häntä lukemaan. Kasperin jalokivet ovat siis - sanoja.
Kesäloma on ohi. Villan remontti ei edistynyt mihinkään, sillä kukaan seuraavista henkilöistä ei ikinä ilmestynyt paikalle: putkimies, sähkömies, maansiirtourakoitsija, puunkaataja, ilmalämpöpumpun asentaja. Kaikkien paitsi viimeksi mainitun siis piti tulla paikalle heinäkuun aikana, joidenkin aina viikon päästä uudelleen. Mutta sellaista se on, kuten kaikki remontoijat tietävät. Ja minä yksityisyrittäjän poikana tiedän, että pienyrittäjät joutuvat usein lupaamaan sellaista mitä eivät voi pitää. Elämme toivossa, että talveen mennessä saamme viemäröinnin, kylpyhuoneen ja uuden sulaketaulun. IKEA-keittiö joka tapauksessa tulee torstaina kuorma-autolla. Jos kuulette lähiviikkoina epätoivoista huutoa Hämeen suunnalta, me siellä vain kokoamme keittiötämme.
No, puutarhassa on ollut ihanaa tehdä työtä, vaikka se onkin ollut hitusen liian rankkaa ajoittain. Nyt kun lähes kaikki parisataa siirrettyä kasvia ovat maassa ja voikukat saatu kuriin, alkaa siellä näyttää jo aika mukavalta. Terassi-pergola (jota nimitämme tietenkin pervolaksi) on rakenteilla.
Maisseissa on hederöyhyt näkyvissä. Kantarelleja on löytynyt takapihalta; edellisen talon lähimailta ei niitä löytynyt koskaan. Pohjoisen kasvattina oli minulle lähes tuntematon sellainen ihanuus kuin tuore kantarellimuhennos.
Maailman magnoliayhdistyksen jäsenlehti voi kuulostaa epätodennäköiseltä paikalta löytää elämänviisauksia (olen kuin Tahdon asiasta tuttu näyttelijä Miia Nuutila, janoan elämänviisauksia, suuria sanoja, kaikissa muodoissaan). Siitä kuitenkin luin nämä lauseet, kun päivällä istuin bussissa matkalla töihin tänä ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen, ja ne liikuttivat minua kovin kaikessa sanallisessa kömpelyydessäänkin:
”In case we haven’t noticed yet, life isn’t about making sense. It’s more like a wild ride in the back seat of a bus driven by some lunatic who ignores our suggestions (and our screams). One never knows when the bus will stop (or crash!) and the ride will be over. Meanwhile, let’s see as many magnolias bloom as we can!”
Vähintään yhtä suloista kuin magnolian kukinta on mansikkamehun keitto. Kävimme lauantaina poimimassa kaksi ämpärillistä (Bucket!) mansikoita lähitilalta. Oli hauskaa puuhata keittiössä marjoja peraten ja mehua keittäen, kahvin- ja mansikantuoksussa.
