Halla - tuskin kukaan kuvataiteilija on kuvannut sen olemusta osuvammin kuin Hugo Simberg. Hänen aikanaan halla tarkoitti usein sadon menetystä, nälkää ja kurjuutta. Lauantain vastaisena yönä halla vieraili Villan puutarhassa ensimmäisen kerran. Ei suuria tuhoja, vain muutamien koristekasvien ylimpiä lehtiä paleltui hiukan. Kurpitsat (niistä enemmän tuonnempana) olivat harson alla turvassa. Tänä kesänä erityisen isoiksi ja upeiksi kasvaneet orientaalililjat, joiden tuoksu leijuu kaikkialla pihassa, eivät hallasta perustaneet. Syksy on joka tapauksessa tullut.
”Vehka on kuolevien lampien kukka, umpeenkuroutuvien allikoiden valkoinen surunvalitus, sammaloituvien ja hyttysiä synnyttävien happamien suohautojen lilja. Vehka, korpien kalla, vie ajatukset uponneiden hirvien yllä kaartuviin varjoisiin suoheiniin, kadonneisiin muuraintenpoimijoihin, selittämättömällä tavalla hävinneisiin paimeniin ja kansan mielikuvituksen luomiin myytteihin… Ja kun syksyn aavistus ja kylmyys puhaltavat ilman halki, kellastuvat kallan lehdet kaikkein ensimmäisenä, niin antaumuksella vehka ottaa osaa kesän viimeisiin henkäyksiin.”
(Jonsson&Jonsson, Yrttikirja)
