Ketunkivi

Löysin Druusin blogista hienon lausuman Äiti Teresalta. (Vaikka en kaikkia hänen "mielipiteitään" arvostakaan. Siis Äiti Teresan, ei Druusin!)

"The biggest disease today is not leprosy, or tuberculosis, but rather the feeling of being unwanted, uncared for, and deserted by everybody. Every time you smile at someone, it is an action of love, a gift to that person, a beautiful thing."
-Mother Teresa

Aihe on minulle ajankohtainen, sillä veljen ulkomaalaisella vaimolla on ollut suuria vaikeuksia sosiaalisten kontaktien luomisessa Suomessa. Kyläilimme heidän luonaan Porvoossa eilen illalla ja puhuimme taas asiasta. Jumittaminen kotona kahden pienen lapsen kanssa ja suhteellisen syrjäinen asuinpaikka pahentavat tilannetta. Hän on onneton ja väsynyt, hän tuntee ettei ole kukaan. Osittain tilantenne on hänen omaakin syytänsä, tai paremminkin ymmärtämättömyyttä siitä, miten vieraassa maassa kannattaisi toimia alusta pitäen. Epärealistisia odotuksia, haluttomuutta pyytää apua jne. Mutta kuitenkin. Veljeni ja vaimonsa kummeksuivat sitä, että heidän läheisin ystäväpariskuntakaan ei ole valmis ottamaan lapsia edes muutamaksi tunniksi, jotta vanhemmat pääsisivät käymään jossain. Että onko tällainen jotenkin suomalaisille tyypillistä. Kun molempien sukulaiset asuvat kaukana, on lastenhoitoavun saaminen hyvin hankalaa. No, mä uudistin lupaukseni, että he saavat tuoda pojat meille milloin tahansa, jos haluavat käydä Helsingissä elokuvissa tms. Vaikka meillä ei olekaan mitään kokemusta niin pienten kanssa toimimisesta.

Äiti Teresaan palatakseni hymy on todellakin rakkaudenteko. Silmiin katsominen hymyillen on suomalaisille äärimmäisen vaikeaa (ehkä se on muillekin ja minullekin). Siis tarkoitan silmiin ja hymyillen, ei olan yli ja virnuillen tai maahan ja hymyillen. Kansanosa joka on ryöminyt henkisestä savupirtistä kaksi, yksi tai jopa nolla sukupolvea sitten kokee sen tunkeilevaksi, vihjailevaksi ja epäsopivaksi.
Siksipä onkin hymy varsinkin vieraalta ihmiseltä harvinaista herkkua. Mutta joskus kuitenkin sellaisen saa, esimerkiksi pari viikkoa sitten kun istuin drinkillä Fenixissä Rokkihomon sekä Stellargirlin ja hänen puoliskonsa kanssa. Stellargirl, jota siis en ollut tavannut aikaisemmin, katsoi siinä jutustelun keskellä minua silmiin lämpimästi hymyillen, kaksikin kertaa. Panin sen tarkoin merkille ja se jätti muutenkin mukavasta tapaamisesta hyvän mielen.

Ei varmaankaan pitäisi puuttua Mikkonen-päivähoito-Tontti-keskusteluun kun ei ole omia lapsia. Puutun kuitenkin. Jukka Relander (joka muuten on yksi monista idoleistani ja jotenkin seksikäs mies) totesi -vapaasti tulkiten - tämän päivän Metro-lehdessä, että on alhaista journalismia kutsua kaksi ääripäitä edustavaa ihmistä huutamaan toisilleen tv-studioon tai lausumaan mielipiteitä lehteen. Niinpä. Ricki Lake show...
Luulisi lasten kotihoitoa puolustamaan löytyvän asiallisemmankin ihmisen kuin rouva Mikkonen. Minun kylläkin käy häntä sääliksi, sillä voin kuvitella miten julmasti häntä tullaan lyömään ja panettelemaan jo pelkästään ammattinsa vuoksi. Mutta itsepä meni sinne aamu-tv:hen ja Arto Nybergiin. Hatunnosto Nybergille, sillä ajattelen että hän halusi antaa Mikkoselle toisen tilaisuuden puhua asiaansa rauhallisemmassa mielentilassa. Hukkaan meni.
En nähnyt alkuperäistä keskustelua, mutta Relanderiin kirjoituksesta päätellen Tontti puolestaan haluaa pakollista päivähoitoa lapsille. Tämä ajatus aiheuttaa minulle kylmiä väreitä yhtä paljon kuin Mikkosen käheä huuto. Ruotsalaisen yhden muotin onnellisuuden surullista historiaa ajatellen suhtaudun Kansakodista tuleviin sosiologisiin tutkimuksiin hyvin epäluuloisesti.

Vanhempani tekivät vaikean päätöksen ja muuttivat maalle jatkamaan isän kotitilaa kun olin parin kuukauden ikäinen. Ajan henki oli vasemmistolainen kollektiivisuus ja maaltapako, he kulkivat täysin vastavirtaan. Heidän annettiin ymmärtää ja heille jopa sanottiin suoraan, että maalle muutto on täysin järjetön ratkaisu jo lastenkin kannalta. Vain ryhmän osana lapsi on jotain, vain joukon alkiona voi kasvaa terveeksi aikuiseksi.
T e i d ä n l a p s i s t a n n e e i m e t s ä s s ä t u l e k o s k a a n m i t ä ä n.
Äiti ei niitä aikoja muistele pahalla, mutta isää, jolla on aina ollut heikonlainen itsetunto, tuollaiset puheet haavoittivat syvästi. Luulen että hänen ahdistuksensa siitä, tekivätkö he lastensa kannalta oikean ratkaisun muuttaessaan maalle, raukeni vasta tämän vuosituhannen puolella, kun me molemmat pojat valmistuimme ammatteihimme.

Iloitkaamme (myös me lapsettomat) yhtä lailla erinomaisesta päivähoitojärjestelmästämme kuin niistä erinomaisista tukijärjestelmistä, jotka mahdollistavat kodissa vietetyt lapsuusvuodet.

Kulisseissa siis Colin Firth. Kaunista, kaunista.

Koska Ranneliike on viime kuukausina vaikuttanut jossain määrin Ranteet-auki-liikkeeltä, tässä kevennykseksi vitsi, jonka löysin sattumalta Hawaijin rhododendronyhdistyksen Vireya-nettilehdestä (tässä ensimmäinen vitsi). Vireyat ovat rhododendroneiden eli alppiruusujen trooppisia sukulaiskasveja, joita käytetään lämpimissä maissa koristekasveina.

NO SPEAKAH DE ENGLISH
A bus stops and two men get on. They sit down and engage in an animated conversation. The lady sitting next to them ignores them at first, but her attention is galvanized when she hears one of them say the following:
"Emma come first. Den I come. Den two asses come together. I come once-a-more! Two asses, they come together again. I come again and pee twice. Then I come one lasta time."
The lady can't take this any more. "You foul-mouthed sex obsessed pig", she retorted indignantly. "In this country, we don't speak aloud in public places about our sex lives."
''Hey, coola down lady," said the man. "Who talkin' abouta sex? I'm a justa tellin' my frienda how to spell Mississippi."

Joulun alla ostin heräteostoksena Glorian ruoka&viini -lehden. Siinä oli paljon hyviä ruokaohjeita, joista joitain kokeilimme jouluna. Kiinnostavin resepti oli azorilainen maitolikööri, se oli saatava heti työn alle. Tuossa kummallisessa sotkussa on maitoa, sokeria, suklaata, sitruunankuorta, vaniljatanko, sekä tietenkin viinaa. Sekoituksen annetaan muhia kuukauden verran usein ravistellen, ja tuona aikana maidon pitäisi juoksettua ja makujen liueta. Kahvinsuodattimen läpi siivilöimällä sotkusta pitäisi valmistua kirkas, vaaleanruskea ja karamellimaisen makuinen likööri. Meillä tölkki taitaa olla liian viileässä (Villan peruslämpö on 15 astetta), sillä juoksettumista ei ole vielä havaittavissa. Eiköhän se siitä synny.

Joulun aikaan luin hyvin pitkästä aikaa Agatha Christien dekkarin, viimeksi olen tainnut lukea sellaisen murrosikäisenä. Alkuteos (Death in the clouds) on julkaistu vuonna 1935. Olen yllättynyt siitä, että jo tuohon aikaan on ollut säännöllinen reittilentoliikenne Englannin ja Ranskan välillä. Historiantuntemuksen vielä suurempien aukkojen paikkaamiseksi lainasin isältä Suuret tutkimusmatkat -nimisen teoksen. Siinä on helppoa ja kiinnostavaa historiaa tällaiselle ihmiselle, jolle historianopiskelu ei maittanut koulussa. Kirjasta opin mm. että Pytheas Kreikkalainen Massiliasta (Marseille), 320-luvulla eaa, kävi tutkimusmatkalla kaukana pohjoisessa, Skotlannissa asti. Kenties jopa "Thulen saarella (Islanti), joka oli kuuden päivän purjehduksen päässä", missä "meri jähmettyy ja yöt ovat hyvin lyhyitä, korkeintaan kolmen-neljän tunnin pituisia". Voi jotenkin aavistaa, miten huikealta ja pelottavalta on tuntunut seistä laivan kannella ja purjehtia kohti tunnetun maailman reunaa. Siis 1800 vuotta ennen Kolumbusta.