Ketunkivi

Äiti soitti tuossa äsken helpottavia uutisia: mummolla ei olekaan syöpää, jota lääkäri oli joidenkin oireiden perusteella ilmeisesti epäillyt. Ainoa elossa olevan isovanhempani, 85-vuotias Julia-mummo, asuu vielä omassa talossaan syrjäisessä paikassa. Hän on ikäisekseen varsin hyvässä kunnossa ja teräväpäinen, ja toivottavasti saa elää vielä pitkään. Mummola on luonnonkauniissa paikassa ison järven niemessä, korkean mäen päällä. Pihalta avautuu peltoaukean yli näköala järvelle niemen molemmin puolin. Pohjoispuolen rannassa on savusauna, joka tosin ei ole kovin vanha, sillä vanha paloi maan tasalle kymmenisen vuotta sitten, niin kuin savusaunoille tapaa käydä. Etelänpuoleisella rannalla uimme me lastenlapset harvoin, mutta joskus kuitenkin, sillä matalan rannan vuoksi vesi oli lämpimämpää kuin saunarannassa. Etelän puolella oli talvisin papan tekemä riu’un päässä pyörivä jääkelkka eli hoijakka, mikä sen virallinen nimi lieneekään.
Mummolan ympäristön kukkaniityt ja vadelmapensaikot, pihlajat ja korkeat juhannusruusut kuuluivat lapsuuden kesiin. Peräpohjalaiselle niitylle tyypillisesti kullero hallitsi alkukesän kukkaloistoa. Kullero on paikoin Etelä-Suomessa harvinainen tai puuttuu kokonaan; olinkin hyvin ilahtunut kun löysin sitä Villan pieneltä niityltä. Sune ja Stina Jonsson Yrttikirjassaan kirjoittavat kullerosta tunnelmallisesti: ”… Ja alkukesän yön sinertävän höyryn sisältä kullerot loistavat kirkkaan keltaisina kuin ihmisten ilo, läpitunkevina kuin heidän surumielisyytensä.”
Mummo siis vielä emännöi taloaan ja kesäiset savusaunaillat mummolassa ovat ennallaan. Surullista ajatella, että jonain päivänä sekin aika on ohi. Rakennammeko aikuisina elämäämme uusia perinteitä ja hankimme uusia mummolan saunakammareita, jotta selviämme siitä, että väistämättä menetämme entisiä?

Eilen tapasin toisessa kaupungissa asuvaa tuttavaani, jonka olen nähnyt viimeksi 4-5 vuotta sitten. Oli mukavaa ja helppoa jutustella useita tunteja. Minusta hän tuntui aivan tutulta ihmiseltä, vaikka en oikeasti tunne häntä ollenkaan. Mietin, olinko liian tunkeileva; nojauduin koko ajan pöytää kohti ja hän poispäin... Minulle jäi hiukan epäselväksi, mikä tapaamisen merkitys hänelle oli. Minulle se oli tärkeä ja mielenkiintoinen tapaaminen, minkä kerroin vuolaasti, ehkä liian vuolaasti…

Koska en saanut aikaa pesutuvasta täksi illaksi, päätin leipoa persikkamuffinsseja. Jostain syystä kaikki persikkainen on aina vetänyt minua puoleensa. Tosin kaikki persikkaan liittyvät mielikuvat eivät itsellänikään ole myönteisiä. 1980-luvullahan mm. persikanväriä harrastettiin liiankin kanssa. Persikanvärinen kahiseva talvitakki olkatoppauksineen. Tai sisustustekstiileissä tuolloin käytetty nerokas väriyhdistelmä persikka-harmaa, huhhuh… Tosin nämäkin ovat tainneet olla retroa ja pariin kertaan, vai olenko väärässä…
Mieluisampia muistikuvia: Vermontilainen vaahterasiirappi-persikkapiiras vaniljakahvin kera kesäisenä iltapäivänä terassilla. Tuoksuva, kypsä persikka nizzalaisesta hedelmäkojusta, rantabulevardilla maleksien syötynä. Suloisen persikanvärinen, tuoksuva Austinin ruusu puutarhassa viime kesänä. Jaakko ja jättipersikka, loistava nukkeanimaatio, jonka näin R&A-festareilla yli kymmenen vuotta sitten (sen koommin en siellä ole käynytkään, saamattomuuttani).
Olen yrittänyt jopa kasvattaa persikoita, tarkemmin sanottuna latvialaista Maira-lajiketta. Puu sinnitteli hengissä kaksi vuotta. Aion kylläkin kokeilla uudelleen, sillä Villalla on paljon parempia istutuspaikkoja kuin entisellä pihalla. Hedelmäsato ei ole mahdotonta, jos talvi on tarpeeksi leuto, niin että kukkasilmut säilyvät, eikä kukkimisaikaan ole halloja.
Salkoruusulajiketta Peach 'N' Dream olisi myös hauskaa kokeilla, se näyttää kuvastoissa hyvin kauniilta. Minulla salkoruusut ovat talvehtineet hyvin, vaikka monet valittelevat niiden huonoa talvenkestävyyttä.

Viime viikolla, kun parempi puoliskoni oli pitkästä aikaa Helsingissä, kävimme istumassa parin siiderin ajan eräässä homobaarissa. Totesimme, että on aika turhaa (vanhan) pariskunnan istua tuopilla keskenään. Kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman kun voi puhua milloin vain, niin siinäpä sitten naputellaan pöytää sormenpäillä ja pälyillään kiusaantuneena ympärille. On siis mentävä tapaamaan jotakuta, jotta hommassa on pointti. Ystävämme T olikin lupaillut tulla paikalle, mutta ei sitten lopulta ennättänyt. No, okei, oli siellä ihan mukavaa istua kuitenkin.
Baarin viereisessä pöydässä istui (palatakseni lopuksi päivän teemaan), ilmeisesti pomonsa seurassa, nuori punaposkinen ja ystävällisen oloinen nuori mies. Hän oli olemukseltaan hehkeä ja raikas kuin kypsä, täyteläinen persikka aamukasteessa. Kuka lienee tuo sympaattinen kaveri ollutkaan, toivon hänelle kaikkea hyvää.
Helsingin kaupunginteatterissa on muuten saanut ensi-iltansa näytelmä nimeltään Täydellinen persikka. Pitäisiköhän se nähdä?

Saimme ystävältäni joululahjaksi Muumipeikon mietekirjan. Muumipeikko ei ole muumihahmoista suurin filosofi eikä kovin analyyttinen olento muutenkaan; niinpä kirjassa on enemmän peikon tekemisiä kuin sanomisia. Yksi lausahdus kirjasta jäi kuitenkin mieleen:
”Olettepa te epäystävällisiä”, sanoi Muumipeikko surullisena.
Kirjan tekijä on ilmeisesti ajatellut samalla tavoin kuin minä, ja nähnyt tuon lauseen, jota ei todellisuudessa eli ihmisten maailmassa koskaan sanota (ajatellaan kyllä), hienouden. Nimenomaan surullisena, ei siis vihaisena, pettyneenä, tai järkyttyneenä. Epäystävällisyys on surullinen asia.
Olen aina tuntenut erityistä vastenmielisyyttä epäystävällistä käytöstä, rumaa äyskimistä, välinpitämätöntä komentelua, kylmää puhetta kohtaan. Sellaistakin, joka joidenkin mielestä on normaalia käyttäytymistä eikä tarkoituksellista epäystävällisyyttä. Viimeksi muistan visiitiltä veljen perheen luo, että tuntui pahalta, kun veljeni huusi äkäisesti isäämme hiljentämään TV:n ääntä, koska lapset olivat menossa nukkumaan. Isä oli toisessa huoneessa, ei hän huomannut tilannetta eikä häirinnyt tahallaan. Miksei rakas veljeni voinut mennä ovelle ja sanoa ystävällisesti…

Viime perjantaina oli hauskaa istua iltaa Hämeenlinnalaisessa kulttuuriväen suosimassa pubissa. Kumppanini oli tulossa ystävämme kanssa näyttelyn avajaisista, joihin en itse ihan ehtinyt Helsingistä. Pubiin virtasi illan mittaan paikallista kulttuuriväkeä, tuttuja ja tuntemattomia. Viereemme pamahti istumaan hauska tyttö, joka kertoi oitis, että hän oli viime kerralla istunut täällä kahden tuntemattoman miehen pöytään, mistä oli seurannut hauskat bileet liikkuvine baarikaappeineen. Niinpä hän nyt heti kutsui itsensä meidän kolmen vieraan miehen pöytään. Myöhemmin selvisi, että nämä aiemmat miehet olivat meille tuntematon (huom. pikkukaupunki) homopariskunta ja tänäänkin tulossa paikalle. Emme ehtineet puhua heidän kanssaan juurikaan, mutta ehkäpä heihin vielä törmäämme.
No, tuo 23-vuotias tyttö oli jo ehtinyt muuttaa Lapista Hämeenlinnaan, käydä kaksi eri koulua, perustaa oman firman ja käydä Tansaniassa vapaaehtoistyössä. Lisäksi hän oli nyt ostamassa isoa puutaloa kunnostettavaksi vuokra-asunnoiksi ja lähdössä Costa-Ricaan puoleksi vuodeksi. Käsittämätöntä energisyyttä ja uskallusta. Olin itsekin määrätietoinen esim. opintojeni suhteen hänen iässään, mutta tuollaisia liikkeitä en olisi ikinä uskaltanut tehdä.
Pubi-illastamme voisi mainita vielä, että pummasimme pahoja beniniläisiä savukkeita, ja että mä join ensimmäistä kertaa alkoholitonta olutta, sillä meidän oli vielä ajettava Villalle. Lapsi eli Rasmus-terrieri odotteli siellä.
Villalla remontti etenee hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Keittiö alkaa olla nyt valmis, vaikka maalaamista ja listojen kiinnittämistä on vielä. Olemme keittiöön oikein tyytyväisiä, siellä on ilo istua aamiaisella, leipoa ja laittaa ruokaa.