Sivullinen San Diegossa

Tutkijantyön ehdottomasti parhaisiin puoliin kuuluvat vuosittaiset (jos niin haluaa, eivät läheskään kaikki niissä käy) kokous-, symposiumi- tai konferenssimatkat ulkomaille. Ne eivät ole minuuttiaikataulutettuja liikematkoja, eivät pinkeitä esiintymis- tai neuvottelureissuja, ei solmiopakkoa eikä kiireisiä lounaita. Ne ovat vapaata uusimman tutkimustiedon omaksumista, postereilla kiertelyä, luentojen kuuntelua, ihmettelyä ja tutustumista alan ihmisiin. Nyt olin siis San Diegossa.
Minulla on kahtalainen suhtautuminen Yhdysvaltoihin. En haluaisi asua siellä, mutta arvostan monia asioita siinä maassa. ”Amerikkalaiset ovat tyhmiä” pitää paikkansa yhtä vähän kuin ”suomalaiset ovat juoppoja”. Luultavasti koulutus ja yleistieto ovat siellä yhtä epätasaisesti jakautuneita kuin varallisuus. Saksalainen työharjoittelija kertoi meillä töissä, että hänen ollessaan vaihto-oppilaana USA:ssa oli luokkatoveri kerran politiikasta puhuttaessa tokaissut kirkkain silmin: ”What would your president Hitler do?”
Kun olin yläaste-lukioikäinen, naapurikylään muutti puoliamerikkalainen perhe. Perheen suomalainen äiti tuli englanninopettajakseni yläasteelle. Amerikkalainen isä oli (on) ammatiltaan kalabiologi. Lapset ovat minun ja veljeni ikäisiä ja kävivät samaa koulua. Heistä tuli meille erittäin tärkeitä ystäviä ja maailman avartajia. Oli harvinainen ja onnellinen sattuma, että he päätyivät asumaan sille seudulle, ja saimme tutustua heihin. Tutuiksi tulivat jouluiset munatotit, maapähkinävoi, browniet ja elämän meikäläistä runsaampi mielikuvituksellisuus kaiken kaikkiaan. Muun muassa suhtautuminen lapsiin oli jollain tapaa arvostavampaa ja viitseliäämpää.
Perheen loppuvaiheet Suomessa olivat surulliset; äiti joutui 90-luvun alussa vakavaan auto-onnettomuuteen, josta ei koskaan toipunut kunnolla. Isä ja vanhemmat lapset muuttivat takaisin Yhdysvaltoihin pian onnettomuuden jälkeen. Loput menivät perästä vuoden tai kahden jälkeen, mutta perhe hajosi siellä. Yhteydenpito sittemmin on ollut satunnaista. Joskus taannoin näin heistä unta, ja heräsin ikävän tunteseeen, minulla oli kova ikävä Iania eli vanhaa kunnon Jannea, joka oli niin tärkeä ystävä silloin kerran.

***

Eräs muinainen tuttavani, joka on sittemmin täysin hävinnyt elämästäni (hänkin!), suositteli noin kymmenen vuotta sitten (Eikö minulla olekin hyvä muisti?) minulle luettavaksi seuraavia kirjoja: Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka, Albet Camus: Sivullinen, Kauko Röyhkä: Tien laidalla Waterloo. Ensimmäisen olen lukenut joskus 90-luvun lopulla, toinen oli matkalukemisena yo. työmatkallani, kolmas on vielä lukematta. Olen aloittanut Sivullisen useamman kerran, mutta se ei ole syystä tai toisesta maistunut. Nyt maistui, olen siis toteuttanut 2/3 Annan kehotuksesta. Kertokaapa joku minulle Röyhkän kirjasta, niin tiedän mitä odottaa siltä.