Ketunkivi

Edellinen

Tour de force

Maanantai 9.2.2009

klo 5.45
- herätys
klo 6.45
- lähtö Villalta autolla kohti Riihimäkeä, ajokeli huono
klo 7.20
- saapuminen Riihimäelle, M:n juna Tuusulaan meni viisi minuuttia sitten
klo 7.20-8.00
- ajomatka Tuusulaan, n. 50 km, ajo harhaan n. 5 min., tuulilasinpesunesteen loppuminen ja nouto huoltoasemalta n. 10 min.
klo 8.05
- toteamus että aika ei enää riitä ajamiseen Hämeenlinnan Lippupisteeseen, päätös ajaa lähimmälle R-kioskille Järvenpäähän
klo 8.20
- saapuminen järvenpäähän, R-kioskin etsintä
klo 8.35
- kioskimyyjän ilmoitus “computer says täältä saa vain C-luokan lippuja”, paljon vihaisia ihmisiä
klo 8.45
- siirtyminen kadun toiselle puolelle S-marketin aulaan kannettavan kanssa, Lippupisteen sivun avaaminen valmiiksi
klo 8.58
- huolestunutta vilkuilua kannettavan akkulatausmittariin
klo 9.00
- ankara yritys päästä sisään lipunmyyntiin alkaa
klo 9.03
- A-kategoria, 2 kpl: SIIRRÄ OSTOSKORIIN, JEEEE!!!
klo 9.03.01
- “suurin sallittu käyttäjien määrä on ylitetty, yritä uudelleen hetken kuluttua”
klo 9.03.01-9.15
- ankaraa yritystä, akun lataus vähenee
klo 9.15
- virta loppuu
klo 9.16
- taas R-kioskilla, jono n. 30 ihmistä, kukaan ei ole saanut ainuttakaan lippua
klo 9.17-9.40
- paniikinomaista soittelua sinne tänne, kuka istuu koneella, pääsitkö läpi, pystyisitkö ostamaan vielä kaksi lippua, sori nyt tulee toinen puhelu pakko vastata, ei voi olla totta te saitte A-lippuja
klo 9.41
- Haloo, Mari pääsi nyt sisään, otatteko kaksi C:tä, äkkiä nyt sano heti ennen kuin se taas kaatuu. JOO!
klo 10.00-11.20
- ajomatka takaisin Villalle, n. 80 km, hakemaan koira ja tavarat
klo 12.30-13.50
- ajomatka Helsinkiin n. 100 km
klo 13.50-14.10
- tavaroiden purku, koiran pikaulkoilutus
klo 14.35
- töissä
klo 19.30
- kotona


Keksimoottori

Lauantaina oli ihana kirpeä pakkaspäivä. Villan katto on musta, joten eteläsivulle alkaa ilmestyä muhkeita jääpuikkoja heti kun aurinko paistaa.
Appi tuli Villalle hoitamaan koiraa kun me lähdimme Tampereelle euroviisuihin. Hän oli jo etukäteen tiedustellut, "onko siellä mitään syötävää". Syötävä tarkoittaa pikkuleipiä, klapikone merkkiä Appi toimii keksimoottorilla. Ei ollut, mutta leivoin äkkiä sillä välin kun M oli hakemassa isäänsä kaupungista. Apelle taisi tulla paineita kun hän näki suurimittaisen metsänhoitotoimenpiteemme - siis pari viikkoa sitten hujan hajan kaatamamme kymmenet lepän, haavan ja koivun rungot. Hän lupasi tulla niitä pilkkomaan keväämmällä.


Henkisten savupirttien maa

Löysin Druusin blogista hienon lausuman Äiti Teresalta. (Vaikka en kaikkia hänen "mielipiteitään" arvostakaan. Siis Äiti Teresan, ei Druusin!)

"The biggest disease today is not leprosy, or tuberculosis, but rather the feeling of being unwanted, uncared for, and deserted by everybody. Every time you smile at someone, it is an action of love, a gift to that person, a beautiful thing."
-Mother Teresa

Aihe on minulle ajankohtainen, sillä veljen ulkomaalaisella vaimolla on ollut suuria vaikeuksia sosiaalisten kontaktien luomisessa Suomessa. Kyläilimme heidän luonaan Porvoossa eilen illalla ja puhuimme taas asiasta. Jumittaminen kotona kahden pienen lapsen kanssa ja suhteellisen syrjäinen asuinpaikka pahentavat tilannetta. Hän on onneton ja väsynyt, hän tuntee ettei ole kukaan. Osittain tilantenne on hänen omaakin syytänsä, tai paremminkin ymmärtämättömyyttä siitä, miten vieraassa maassa kannattaisi toimia alusta pitäen. Epärealistisia odotuksia, haluttomuutta pyytää apua jne. Mutta kuitenkin. Veljeni ja vaimonsa kummeksuivat sitä, että heidän läheisin ystäväpariskuntakaan ei ole valmis ottamaan lapsia edes muutamaksi tunniksi, jotta vanhemmat pääsisivät käymään jossain. Että onko tällainen jotenkin suomalaisille tyypillistä. Kun molempien sukulaiset asuvat kaukana, on lastenhoitoavun saaminen hyvin hankalaa. No, mä uudistin lupaukseni, että he saavat tuoda pojat meille milloin tahansa, jos haluavat käydä Helsingissä elokuvissa tms. Vaikka meillä ei olekaan mitään kokemusta niin pienten kanssa toimimisesta.

Äiti Teresaan palatakseni hymy on todellakin rakkaudenteko. Silmiin katsominen hymyillen on suomalaisille äärimmäisen vaikeaa (ehkä se on muillekin ja minullekin). Siis tarkoitan silmiin ja hymyillen, ei olan yli ja virnuillen tai maahan ja hymyillen. Kansanosa joka on ryöminyt henkisestä savupirtistä kaksi, yksi tai jopa nolla sukupolvea sitten kokee sen tunkeilevaksi, vihjailevaksi ja epäsopivaksi.
Siksipä onkin hymy varsinkin vieraalta ihmiseltä harvinaista herkkua. Mutta joskus kuitenkin sellaisen saa, esimerkiksi pari viikkoa sitten kun istuin drinkillä Fenixissä Rokkihomon sekä Stellargirlin ja hänen puoliskonsa kanssa. Stellargirl, jota siis en ollut tavannut aikaisemmin, katsoi siinä jutustelun keskellä minua silmiin lämpimästi hymyillen, kaksikin kertaa. Panin sen tarkoin merkille ja se jätti muutenkin mukavasta tapaamisesta hyvän mielen.


Lapsistanne ei koskaan tule mitään

Ei varmaankaan pitäisi puuttua Mikkonen-päivähoito-Tontti-keskusteluun kun ei ole omia lapsia. Puutun kuitenkin. Jukka Relander (joka muuten on yksi monista idoleistani ja jotenkin seksikäs mies) totesi -vapaasti tulkiten - tämän päivän Metro-lehdessä, että on alhaista journalismia kutsua kaksi ääripäitä edustavaa ihmistä huutamaan toisilleen tv-studioon tai lausumaan mielipiteitä lehteen. Niinpä. Ricki Lake show...
Luulisi lasten kotihoitoa puolustamaan löytyvän asiallisemmankin ihmisen kuin rouva Mikkonen. Minun kylläkin käy häntä sääliksi, sillä voin kuvitella miten julmasti häntä tullaan lyömään ja panettelemaan jo pelkästään ammattinsa vuoksi. Mutta itsepä meni sinne aamu-tv:hen ja Arto Nybergiin. Hatunnosto Nybergille, sillä ajattelen että hän halusi antaa Mikkoselle toisen tilaisuuden puhua asiaansa rauhallisemmassa mielentilassa. Hukkaan meni.
En nähnyt alkuperäistä keskustelua, mutta Relanderiin kirjoituksesta päätellen Tontti puolestaan haluaa pakollista päivähoitoa lapsille. Tämä ajatus aiheuttaa minulle kylmiä väreitä yhtä paljon kuin Mikkosen käheä huuto. Ruotsalaisen yhden muotin onnellisuuden surullista historiaa ajatellen suhtaudun Kansakodista tuleviin sosiologisiin tutkimuksiin hyvin epäluuloisesti.

Vanhempani tekivät vaikean päätöksen ja muuttivat maalle jatkamaan isän kotitilaa kun olin parin kuukauden ikäinen. Ajan henki oli vasemmistolainen kollektiivisuus ja maaltapako, he kulkivat täysin vastavirtaan. Heidän annettiin ymmärtää ja heille jopa sanottiin suoraan, että maalle muutto on täysin järjetön ratkaisu jo lastenkin kannalta. Vain ryhmän osana lapsi on jotain, vain joukon alkiona voi kasvaa terveeksi aikuiseksi.
T e i d ä n l a p s i s t a n n e e i m e t s ä s s ä t u l e k o s k a a n m i t ä ä n.
Äiti ei niitä aikoja muistele pahalla, mutta isää, jolla on aina ollut heikonlainen itsetunto, tuollaiset puheet haavoittivat syvästi. Luulen että hänen ahdistuksensa siitä, tekivätkö he lastensa kannalta oikean ratkaisun muuttaessaan maalle, raukeni vasta tämän vuosituhannen puolella, kun me molemmat pojat valmistuimme ammatteihimme.

Iloitkaamme (myös me lapsettomat) yhtä lailla erinomaisesta päivähoitojärjestelmästämme kuin niistä erinomaisista tukijärjestelmistä, jotka mahdollistavat kodissa vietetyt lapsuusvuodet.



NO SPEAKAH DE ENGLISH

Koska Ranneliike on viime kuukausina vaikuttanut jossain määrin Ranteet-auki-liikkeeltä, tässä kevennykseksi vitsi, jonka löysin sattumalta Hawaijin rhododendronyhdistyksen Vireya-nettilehdestä (tässä ensimmäinen vitsi). Vireyat ovat rhododendroneiden eli alppiruusujen trooppisia sukulaiskasveja, joita käytetään lämpimissä maissa koristekasveina.

NO SPEAKAH DE ENGLISH
A bus stops and two men get on. They sit down and engage in an animated conversation. The lady sitting next to them ignores them at first, but her attention is galvanized when she hears one of them say the following:
"Emma come first. Den I come. Den two asses come together. I come once-a-more! Two asses, they come together again. I come again and pee twice. Then I come one lasta time."
The lady can't take this any more. "You foul-mouthed sex obsessed pig", she retorted indignantly. "In this country, we don't speak aloud in public places about our sex lives."
''Hey, coola down lady," said the man. "Who talkin' abouta sex? I'm a justa tellin' my frienda how to spell Mississippi."


Missä meri jähmettyy

Joulun alla ostin heräteostoksena Glorian ruoka&viini -lehden. Siinä oli paljon hyviä ruokaohjeita, joista joitain kokeilimme jouluna. Kiinnostavin resepti oli azorilainen maitolikööri, se oli saatava heti työn alle. Tuossa kummallisessa sotkussa on maitoa, sokeria, suklaata, sitruunankuorta, vaniljatanko, sekä tietenkin viinaa. Sekoituksen annetaan muhia kuukauden verran usein ravistellen, ja tuona aikana maidon pitäisi juoksettua ja makujen liueta. Kahvinsuodattimen läpi siivilöimällä sotkusta pitäisi valmistua kirkas, vaaleanruskea ja karamellimaisen makuinen likööri. Meillä tölkki taitaa olla liian viileässä (Villan peruslämpö on 15 astetta), sillä juoksettumista ei ole vielä havaittavissa. Eiköhän se siitä synny.

Joulun aikaan luin hyvin pitkästä aikaa Agatha Christien dekkarin, viimeksi olen tainnut lukea sellaisen murrosikäisenä. Alkuteos (Death in the clouds) on julkaistu vuonna 1935. Olen yllättynyt siitä, että jo tuohon aikaan on ollut säännöllinen reittilentoliikenne Englannin ja Ranskan välillä. Historiantuntemuksen vielä suurempien aukkojen paikkaamiseksi lainasin isältä Suuret tutkimusmatkat -nimisen teoksen. Siinä on helppoa ja kiinnostavaa historiaa tällaiselle ihmiselle, jolle historianopiskelu ei maittanut koulussa. Kirjasta opin mm. että Pytheas Kreikkalainen Massiliasta (Marseille), 320-luvulla eaa, kävi tutkimusmatkalla kaukana pohjoisessa, Skotlannissa asti. Kenties jopa "Thulen saarella (Islanti), joka oli kuuden päivän purjehduksen päässä", missä "meri jähmettyy ja yöt ovat hyvin lyhyitä, korkeintaan kolmen-neljän tunnin pituisia". Voi jotenkin aavistaa, miten huikealta ja pelottavalta on tuntunut seistä laivan kannella ja purjehtia kohti tunnetun maailman reunaa. Siis 1800 vuotta ennen Kolumbusta.


N-sana

Tyhjensimme lauantaina puoliskoni entistä työhuonetta Hämeenlinnassa. Koko laitos on muuttamassa uusiin tiloihin, joten tavarat ovat vain lojuneet käyttämättömässä työhuoneessa kesästä asti. M löysi kuvaston, jonka oli saanut joskus lahjaksi työtoveriltaan: apteekkien paperitavarakuvasto vuodelta 1921. Siinä oli mm. tällainen särkypulveripussi. Ei taitaisi olla enää nykyään poliittisesti korrekti!


Arpaonni

Puolitoista viikkoa on kulunut yltiösosiaalisesti - ja ihan mukavaa niin. Toissa perjantaina oli työpaikan pikkujoulut, ne olivat tänä vuonna erityisen onnistuneet. Ohjelmassa ei ollut mitään kovin erikoista, mutta jotenkin tunnelma oli koko illan hilpeä ja ystävällinen. Ruoka oli ihan hyvää; kasvissyöjänä menuni oli pinjansiemen-parmesaanisalaattia, peruna-bataattipaistosta, suklaa-valkosuklaamoussea ja vadelmakastiketta, kahvia ja juustoja. Lihansyöjistä osa piti syömäänsä karitsaa mauttomana. (Olen aina suuresti ihmetellyt sitä, miksi sekasyöjät eli ei-kasvissyöjät niin usein eivät voi edes kuvitella koskaan valitsevansa kasvisruokaa lihan asemesta. Siis eivät koskaan eivätkä missään tilanteessa. Jonkun kai pitäisi läpsäistä poskelle ja sanoa: herää, pahvi, on ihan mahdollista valita kasviruoka, vaikka edes kerran kymmenessä vuodessa, sen sijaan että valittaa huonosta lihasta.)
No, pikkujouluissa oli tänä vuonna käytössä arvottu istumajärjestys. Ovella piti nostaa "arpa", jossa oli sen pöydän numero, johon tuli istua. Järjestely herätti tietenkin jonkin verran vastustusta, saattaahan se olla hyvin epäsosiaaliselle ihmiselle kauhun paikka. Ja olisi siinä voinut olla huonokin arpaonni, kun ajattelee instituuttimme väkeä laidasta laitaan... Mutta arpaonni suosi minua. Istuin kahden täysin tuntemattoman ihmisen seurassa - ja nautin suuresti. Yksi oli nuori miespuolinen tutkijalääkäri, kaunis ja tyylikäs ihminen. Hänen piirteensä olivat hienot ja ihonsa posliinimaisen sileä. Meillä osoittautui olevan yhteisiä tuttuja edellisen työpaikkani yhteydestä, mistä juttu lähti kulkemaan sujuvasti. Hän katsoi minua tutkivasti ja uteliaasti moneen otteeseen, olen melko varma että hän arvuutteli seksuaalista suuntautumistani. (Hän itse oli selvästi hetero). Toinen pöytäkumppani (meitä oli siis vain kolme) oli nuori intialainen miespuolinen jatko-opiskelija. Hän oli ollut Suomessa vuoden. Hänen kanssaan päädyimme kiinnostavaan keskusteluun uskonnosta, kun hän johonkin asiaan liittyen tokaisi, että hänestä on täällä Suomessa tullut ateisti. "...you live very secularly here, you just seems to believe in the government and in the social security. India is probabaly the most religious country in the world. In India life is so erratic that you need to believe in something to cope. I used to think that people believe in God because they want an explanation for who created the world. But that's not the case. They just need comfort in their everyday life..."
Ei mitään uutta tietenkään, mutta oli yllättävää ja kiinnostavaa kuulla noin suoraa tekstiä intialaisen suusta. Hän oli ilmeisesti varsin varakkaasta perheestä, sillä hän oli matkustanut Keski-Euroopassa koko viime kesän.
Onneksi selviydyin pikkujouluista nukkumaan jo yhden aikoihin, sillä seuraavana aamuna lähdimme klo 8.30 ajamaan Villaa kohti. (Meillä oli aika paikalliseen autokorjaamoon öljynvaihtoon.)
Viikonloppuna olimme kahden, samoin maanantai-iltana. Tiistaina Rokkihomo ilahdutti meitä vierailullaan. M ja Rh tapasivat ensi kerran ja löysivät tietysti heti yhteisiä tuttuja. Joimme glögiä meillä, käytimme koiran pienellä kävelyllä ja menimme sitten Nalleen muutamalle.
Torstaina oli J&R pienimuotiset illanistujaiset ja J oli siellä meidän kanssamme. Kiitos herkullisesta pastasalaatista ja hienoista italialaisista maraschino-kirsikoista, pojat!
Perjantai-iltana kävimme tuttavapariskunnan 30-v-syntymäpäivä-valmistujais-tupaantuliais-pikkujoulujuhlissa. Pieneen kaksioon oli ahtautunut yli 20 ihmistä. Liikkuvuus oli niin vähäinen, että toisessa päässä asuntoa olevia ihmisiä ei tavannut koko iltana. Suurin osa olikin meille aivan tuntematonta väkeä. M:n entisiä oppilaita, joista mäkin tunnen useita, oli paikalla. He ovat kaikki hyvin hauskoja ja rempseitä naisia. Oli mm. hauska höpsökeskustelu erilaisista sitrushdedelmistä. Eräs neuvoi, että pomelosta ei kannata yrittää syödä v ä l i l i h a a (?).
Kotimatkalla juhlista poikkesimme vielä Nalleen, missä sattui olemaan tuttava jota en ole nähnyt aikoihin. Oli mukavaa vaihtaa kuulumiset hänenkin kanssaan.

Viikonloppuna nukuimme pois univelkoja Villalla ja tuijotimme tv:tä kuten tavallisesti. Presidentin kanslia muuten oli aivan hulvaton - Condylooma Rice jne. Tuntematonta sotilasta emme tällä kertaa jaksaneet katsoa loppuun. Sunnuntain Pikku-Britannia päättyi sanoihin, joista tulkoon absurdin huumorin kuolematon lausahdus: "Tähän päättyi tämä Pikku-Britannian tuotantokausi. Jos törmäätte minuun kapungilla, voitte hyväillä reisiäni ja pakaroitani."


Edellinen