Ketunkivi

Pakkasviikonloppu tuli ja meni. Perjantaina olimme eräissä näyttelynavajaisissa, sitten ystävämme K:n luona yötä Lahdessa. Oli mukavaa nähdä häntä pitkästä aikaa ja jutella, harmi että nelivuotias lapsukainen ei ollut paikalla, oli mummon kanssa Helsingissä. Vein K:lle tuliaisiksi leipomiani valkosuklaa-pähkinäkeksejä; niitä täytyy tehdä toistekin, resepti on hyvä.
Viikonloppu tarjosi kaksi elokuvaelämystä: Jennifer Anistonin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä Kiltti tyttö (The Good Girl, 2002). Olen ollut (tietenkin) aivan rakastunut Gyllenhaaliin Brokeback mountainin jälkeen, mutta ilman ruusunpunaisia lasejakin hänen roolityönsä tässä elokuvassa oli mainio. Samoin Jennifer Anistonin, jota oli kyllä aluksi vaikea sulattaa halpahallin kassaneidin roolissa. Halpahallin alakuloinen tunnelma kalseine loisteputkivaloineen oli melkein kaurismäkeläinen. Pidin elokuvan verkkaisesta tahdista ja empatiasta elämässä hiukan heikosti menestyneitä ihmisiä kohtaan.
Toinen elokuvaelämys olikin varsinainen klassikko, Sininen enkeli (Der Blaue Engel, 1930). En ollut nähnyt sitä aiemmin. Elokuvan tarina on hyvin julma. Loppukohtauksen aikana, jossa mielipuoleksi saakka nöyryytetty lehtori Rath hapuilee pimeän turvin takaisin entiseen työpaikkaansa, kouluun, nousivat kyyneleet väistämättä silmiin. Marlene Dietrichin olemus ja ilmeet elokuvassa ovat maagisia.
Dietrich oli preussilaisen porvarisperheen tytär, hyvin kasvatettu, sivistynyt, kielitaitoinen, kurinalainen. Hän kertoo omaelämäkerrassaan, että kasvatukseen kuului paitsi kuri myös lämpö, välittäminen ja turvallisuus. Olen tuntenut suurta kunnioitusta häntä kohtaan sen jälkeen kun luin hänen panoksestaan Amerikkaan paenneiden juutalaisten hyväksi toisen maailmasodan melskeissä.
Ajattelen hänen olemustaan nuorena naisena 20-luvun Berliinissä, huolettomana ja tietämättömänä tulevista kauhuista…

Hortus kertoili tuolla omassa blogissaan puutarhan perustamisesta. Jo muutamassa kesässä saa paljon aikaan. Tällä meidän torpan pihalla ei kasvanut juuri muuta kuin ruohoa ja yksi pihlaja neljä vuotta sitten.

Bacharachin levy tuli ja oli sitä mitä olin odottanutkin, hyvä!
Onneksi pakkasjakso jäi lyhyeksi, pakkanen teki minut hermostuneeksi ja nenän tukkoiseksi, kuten aina. Lunta saa kyllä tulla mutta ei liian kylmää, kiitos.
Oletteko huomanneet Kampin kaukoliikenneterminaalin sisäänkäynnin vieressä sijaitsevaa kierrätyskeskuksen kirjahyllyä, josta voi ottaa ilmaiseksi matkaluettavaa? Minusta on ensinnäkin aina hämmästyttävää että jotain saa ilmaiseksi, ja toiseksi olen tehnyt siitä muutaman hyvän kirjalöydön. Toissa viikolla poimin mukaani Matti Kurjensaaren muistelmateoksen ”30-luvun vihainen nuori mies”. Mielenkiintoisia kirjoituksia 30-luvun kulttuurielämästä ja politiikasta kuohuvine kansallistunteineen. Todellisuus on taas kerran tarua kiinnostavampaa. Kurjensaari kertoo mm. miten heitteli eräänä myöhäisenä iltana 30-luvun puolivälissä kiviä Malminrinteellä sijaitsevan asunnon ikkunaan, seuranaan kaksi nuorta naista. Nuo neidot olivat edellisenä vuonna Miss Euroopaksi kruunattu Ester Toivonen (venäläisen upseerin avioton lapsi Haminasta, toim.huom.) ja hänen serkkunsa kirjailijatar Helvi Hämäläinen. Mies joka saatiin suostuteltua ulos oli Olavi Paavolainen.
Eilen olin ystäväni J:n kanssa Annantalossa lasten ja nuorten taidekeskuksen opettajien näyttelyn avajaisissa. Ystävällemme R:lle, jonka töitä oli esillä, poimimme samaisesta kierrätyshyllystä lahjaksi Marcel Aymén romaanin Vihreä tamma. Vihreästä tammasta päästään mielikuvituksen siivin takaisin Helvi Hämäläiseen, sillä hän on kirjoittanut kertomuksen nimeltään ”Viheriä poika”, ja hänellä on myös kertomus sinisestä hevosesta, joka on muuttunut valkoisesta siniseksi maattuaan mustikkavarpuisessa metsässä. Voin nähdä silmissäni Chagallin hevoset...

Tuo otsikko on liittyy pulmaan jonka ratkaisin viime viikolla. Kuulin taas Groove FM:ltä kauniin englanninkielisen kappaleen, josta olen monasti miettinyt kenen se on. Sen verran sanoitusta jäi mieleen että netin lyricsserverin avulla sain ongittua tietooni, että kyseessä on Burt Bacharachin sävellys "Arthur's theme" Liza Minellin tähdittämästä elokuvasta Arthur vuodelta 1981. Eiköhän siellä taas luurannut joku homoikoni taka-alalla...
No, sitten vain Amazoniin ja Bacharachin kokoelmalevy tilaukseen. Kuluttaminen on liian helppoa nykyään.
Viikonloppuna torpalla tehtiin jälkiruokaa joka ristittiin hompsulan hätävaraksi: kaapista löytyi nahistuneita omenoita, omenahilloa, hasselpähkinöitä, kaurahiutaleita, puoli purkkia kinuskikastiketta. Omenat lohkoiksi ja kaikki uunivuokaan paistumaan puoleksi tunniksi. Nam!
Kuvassa akaasian kukintaa viime keväiseltä Turkin-matkaltani.

Kävin Rikhardinkadun kirjastossa kuuntelemassa Pentti Holapan ja Hannu Jouhkin keskustelua miesten ystävyydestä. Haastattelijana oli Jyrki Kiiskinen. Ihan mielenkiintoinen tilaisuus, mutta ilmeisesti runoilija ei sovi haastattelijaksi, sillä Kiiskinen haahuili ja puhui itse liian pitkään, ei oikein osannut johtaa keskustelua. Hän venkoili oudosti tuolillaan eikä saanut kysymyksiä kakistettua ulos. Kiiski on toki silmänruokaa jylhine piirteineen ja kiharoineen, mikä lievitti harmistusta. No, Holappa oli huonosti johdettunakin ihan omaa luokkaansa, heitteli luontevasti pieniä vitsejä ja piikkejä väliin. Jouhki näytti todella väsähtäneeltä, varmaankin työ korkean tason politiikassa ja pienten lasten isänä toimiminen on rankka yhdistelmä. Täytynee ottaa luettavaksi tuo Holapan ja Jouhkin yhteisromaani. Keskustelussa kävi selville että ”siinä on 60% totta, loppu fiktiota”.
Kotiin tultuani rupesin tekemään jotain mitä olen kauan halunnut kokeilla: lokumia eli turkkilaisten perinnemakeista. Resepti on aika helppo, mutta vie aikaa, joten oli virhearvio ruveta tekemään sitä klo 20. Kuvassa tuo pistaasilokumi on lopulta jähmettymässä muoviastiassa. Ei näytä järin herkulliselta, kuin alienin tupakkayskös. Mutta jahka leikkaan sen huomenna paloiksi ja pyörittelen tomusokerissa, niin katsotaan sitten.

Maalla ja muualla-blogi kirvoitti minutkin muistelemaan uniani, ja myös se, että viime yönä näin hyvin todentuntuista unta, joka saa selityksensä joulunajan tapahtumista kotipuolessa.
Hyvin usein olen nähnyt aina samankaltaisena toistuvaa unta, jossa olen lentokentällä, tai jopa jo lentokoneessa, kun huomaan että minulla ei ole rahaa, passia, tai matkatavaroita. Tunnen hetken paniikkia kunnes herään. Monta kertaa olen myös nähnyt unta jossa ohjaan matkustajakonetta matalalla kaupungin talojen välissä tai muussa tukalassa paikassa. Kaikkein useimmin toistunut uni kuitenkin on ollut painajainen, jossa näen lentokoneen putoavan maahan, usein jossain lapsuudenkotini lähellä.
Todennäköiset selitykset: 1) Ollessani lapsi asuimme alueella jossa lenteli erittäin paljon läheisen lennoston hävittäjäkoneita. Pelkäsin kovasti niiden meteliä ja matalalentoa. 2) Veljeni on lentäjä.
Varsin merkillinen uni, jonka vieläkin muistan tarkoin, on sen sijaan eräs, jota näin usein lapsena ollessani kuumeessa. Siinä seisoin tasaisen, silmänkantamattomiin ulottuvan aukion (aavikon?) reunassa. Aukiolla oli jonkinlaisia pylväitä, joissa oli pienempiä haaroja (kaktuksia?). Sitten maa lähti nousemaan ylöspäin ”aavikon” horisontista alkaen, niin että se lähti ikään kuin kaartumaan minun ylleni jonnekin korkealle taivaalle. Se oli todella pelottava uni. Olen aikuisiällä joskus kokenut paniikkihäiriökohtauksen, ja tuon unen tunnelma oli samanlainen. Olen pohtinut, että uni on voinut juontaa juurensa TV:stä nähdystä ydinräjäytyksestä, joka on tapahtunut aavikolla. Tietenkään pieni lapsi ei olisi sellaista saanut katsoa.
Painajaisten vastapainoksi laitettakoon päivän puutarhakuvaksi hempeitä lemmikkejä viime keväältä.

Huh, mikä elokuvaelämys oli eilen illalla TV1:ssä esitetty Kaukana taivaasta (Far from heaven, 2002). Apu-lehden kriitikko toteaa elokuvasta, että ”älykäs ja koskettava aikuisten rakkauselokuva on nykypäivänä harvinaisuus”. Totta! Tässä tapauksessa vieläpä homoseksuaalisuusteemalla varustettuna. Elokuva hehkuu niin kauniissa Technicolor-tyyppisissä väreissä, että melkeinpä yksin siitä nousivat kyyneleet silmiin. Upean Julianna Mooren ja muidenkin näyttelijäsuoritukset ovat riipaisevia. On varmasti haasteellista ohjaajalle tehdä 2000-luvulla elokuva 50-luvun melodraamatyyliin sortumatta korniuteen. Tässä oli mielestäni onnistuttu hienosti. No, sitten heti elokuvan päätyttyä menin nettiin tutkimaan kukas tämä ohjaaja Todd Haynes on miehiään. Ja homohan sieltä paljastui, ilmankos elokuva oli niin (homoa) koskettava. Amerikkalainen 1961 syntynyt kaveri, varsin sympaattisen näköinen (www.toddhaynes.net), lempiruoka pehmeät kuivatut aprikoosit (nam!). Tunnetuin ohjaustyö lienee Velvet goldmine (1998). Tehnyt myös 80-luvulla elokuvan Karen Carpenterin traagisesta elämästä ja taistelusta anoreksiaa vastaan.
Tuli tässä mieleeni myös toinen loistava elokuva, sen katsoin juuri M:n kanssa DVD:ltä: Bill Condonin Kinsey. Älykäs elokuva älykkäiden ihmisten kiinnostavasta elämästä. Pääosassa yksi lempinäyttelijöistäni, Liam Neeson, ja mukana myös esim. sympaattisen komea Peter Sarsgaard. Suosittelen, jos jäi leffassa näkemättä aikoinaan, kuten minulta. Siitä tulee hyvä olo!
Viikon puutarhakuvassa runoilijanarsissien kukintaa viime kesältä. Harmi että huumaavaa tuoksua ei saa mukaan.