Ketunkivi

Nyt minusta on sitten tullut kalliolainen - olemme nukkuneet kaksi yötä uudessa asunnossamme. Maanantaina veimme sinne tavaraa omalla autolla sen verran, että pystyimme yöpymään. Päivästä tuli niin hirveä, että jopa minä hyvine hermoineni olin paniikin partaalla. Alla oli rankka viikonloppu maalla kylpyhuoneen rakentamisineen, M laatoitti sunnuntaina viisi tuntia. Olimme sunnuntai-iltana molemmat uupuneempia kuin perjantaina työviikon päätteeksi. Maanantaiaamuna ylös kuudelta ja ajamaan Helsinkiin, työpäivän jälkeen muuttamaan tavaroita Ullanlinnasta. Emme kumpikaan olleet syöneet mitään lounaan jälkeen. Kello tuli kymmenen ja ajoin puoli tuntia ympäri Kalliota vierailla kaduilla etsimässä parkkipaikkaa, koira läähätti, vinkui ja haukkui takapenkillä. Löysin paikan rinteestä, en voinut saada autoa peruutetuksi taskuun, melkein kolhin edessä olevaa, tuli pimeää, hiki virtasi, en tiennyt millä kadulla olen, M soitteli ja etsi minua ympäri Torkkelinmäkeä. Silloin tuntui ehkä kymmenen sekuntia siltä, että luhistun ja lähden juoksemaan jonnekin. Se oli todella pelottava tunne.
Mutta sain kootuksi itseni ja auton pysäköityä, löysin M:n, koira pääsi pissalle ja ehdimme vielä ruokakauppaan.
Maanantain kauhut, kiukku Kallion katujuopoista ja yleinen haikeus siitä, että joudun pois kauniista Ullanlinnasta, pyyhkiytyivät pois eilen illalla, kun lähdimme iltakävelylle koiran kanssa. Lähdimmme sateessa pienelle kujalle, joka alkaa talomme takaa. Sieltä avautui satumainen, hämyisä, kapeiden kujien Torkkelinmäki, jonka olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Olen asunut Helsingissä 13 vuotta, ja sinä aikana olen näköjään aina onnistunut kiertämään Torkkelinmäen ytimen joko Helsinginkadun, Fleminginkadun tai Pengerkadun puolelta. Kukaan tuttukaan ei ole sattunut asumaan noilla idyllisillä pikku kujilla. Kalvinter, hyi sinua kun et ole vienyt minua kävelylle tuohon pikku paratiisiin!

Eilen pääsin katsomaan mehiläispesän hoitoa Ransu&co:n kanssa. Se oli todella mielenkiintoista puuhaa, ja oli hauskaa kuulla mehiläisyhteiskunnan hämmästyttävästä elämänkierrosta. Pohdimme siinä, miten rajaton määrä mielenkiintoisia asioita ja harrastuksia mahtuu maailmaan. Ansiotyö vie ihan liikaa aikaa...
Ransu&co, hunajabileitä odotellen ;)

Rupesimme pakkaamaan verkalleen tavaroitani muuttoa varten. Täytimme muutaman pienen pahvilaatikon ja kaksi matkalaukkua lähinnä kirjoilla. Komeronnurkasta tuli vastaan peruukki, jonka ostin joskus kymmenisen vuotta sitten työpaikan pikkujoulumatkalla Tallinnassa. Viimeksi peruukki oli esillä edellisen muuton aikana, ja sitä edellisen kerran sitä edellisen muuton...
Peruukki oikein päin päässä näytin mielestäni muinaisen Dynastian Krystle Carringtonilta (te 80- ja 90-luvuilla syntyneet, googlettakaa) miinus olkatoppaukset. Peruukki väärinpäin näytin jokseenkin Rauli Badding Somerjoelta. Ja lopulta peruukki noin 90 astetta pyöräytettynä, kuten kuvassa, Andy Warholilta tai vaihtoehtoisesti Tove Janssonilta.
Olin kerran, silloin kymmenisen vuotta sitten, erään naamiaisporukan kanssa dtm:ssä pukeutuneena 60-luvun lopun poptaiteilijalookiin, johon kuuluivat vaaleat leveälahkeiset housut, kiiltävä kireä paita, korkeakantaiset kapeakärkiset kengät, leveä muovinen vyö, runsaat teddyrintakarvat ja tietenkin tuo peruukki Warhol-asennossa. Se oli upea ja tyylikäs asukokonaisuus, mutta meni dtm:ssä, joka silloin oli todella ankea ja kankea paikka, aivan hukkaan. Kummastuneista ilmeistä päätellen kukaan ei kai tajunnut minun olevan naamiaisasussa. Sillä ainoastaan ja vain sehän on hauskaa että homo on pukeutunut naiseksi ja on isot tissit ja käyttäytyy narttumaisesti...
Peruukki muuten oli Tallinnan-lautalla erään iäkkään miespuolisen matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan professorin päässä. Senkään takia en voi heittää sitä koskaan pois.

Viimeistä lomapäivääni juhlistaa mukavasti osittainen auringonpimennys. Parhaillaan täydellisen varjon läiskä pyyhkii maapalloa jossain Siperian yllä. Ursan kautta olisi ollut mahdollista päästä mukaan saksalaisten harrastajien järjestämälle matkalle Novisibirskiin, täydellisyysvyöhykkeen ainoaan suurkaupunkiin. Ei tällä kertaa, mutta ehkä ensi kesänä Shanghaihin. Siellä täydellinen vaihe kestää peräti yli viisi minuuttia. Minulla on vajaa vuosi aikaa vakuuttaa puoliskoni täydellisen auringonpimennyksen näkemisen tarpeellisuudesta...
Kuvasin pimennystä tuossa pihalla huonolla digipokkarilla, puoliskon taidekuvien mustavalkonegatiiveja linssin edessä. High-tech alumiinitikkaat toimittivat jalustan virkaa, kuten tärähtäneestä kuvasta näkyy.

Viimeinen lomapäivä ruhtinaallisesta viiden viikon lomasta. Lomarahan vaihtaminen vapaaksi, mahdollisuus jota käytin ensimmäisen kerran tänä kesänä, salli näin pitkän loman. Olin niin ylirasittunut töistä kesäkuussa, että pitkä loma oli todella tarpeen. Mutta olen kuitenkin tyytyväinen että jaksoin rehkiä sivuprojektin parissa varsinaisten töiden lisäksi. Jos juttu saadaan julkaistua PNAS:ssa, johon se lähetettiin, se tekee hyvää cv:lleni.
Tämä kesä on meillä suurten muutosten kesä: Puoliskoni aloitti tänään uudessa työpaikassa uudella paikkakunnalla, ja jätti taakseen kymmenen vuoden pestin entisessä työssään, johon oli jo perin juurin kyllästynyt. Iso urakehityksen askel hänelle. Uusi työ tarkoittaa sitä, että puoliskoni muuttaa Helsinkiin. Minun kolmen ja puolen vuoden ekskursioni Etelä-Helsinkiin päättyy, sillä olemme vuokranneet yhteisen asunnon Kalliosta. Muutto on edessä lähiviikkoina. Haikeat jäähyväiset Ullanlinnalle...
En ole koskaan pitänyt Kalliosta enkä sen päihdepainotteisesta katukuvasta. Mutta nytpä on tilaisuus muuttaa mieleni.
Muutto tarkoittaa myös, että seitsemän vuoden etäsuhteemme päättyy. Odotan kiinnostuneena, miten arkena yhdessä asuminen sujuu. Minähän olen periaatteessa sitä mieltä, että pariskuntien ei ole mitenkään välttämätöntä asua yhdessä. Siis koskaan. Miksi ihmeessä olisi? Ja on joka tapauksessa toivottavaa, että kummallakin suhteen puoliskolla on myös oma elämänsä.
Mutta eiköhän tästä hyvä tule kuitenkin.
Elämänmuutoksemme tarkoittaa lopuksi vielä sitä, että Villa jää täysin vapaa-ajanasunnoksi. Ostettuamme Villan se sai neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen vakituisen asukkaan - yhdeksi talveksi. Naapurinrouva iloitsi siitä, että katuvalottoman tien varrella pilkisti valo meidän ikkunastamme pimeyden keskeltä. Ehkä jätämme häntä varten jonkin valon palamaan viikoiksi...

***

Mustaseljasta on tullut yksi lempikasveistani sen jälkeen kun jokunen vuosi sitten ostin Puutarha Tahvosten taimen, joka on osoittautunut hyvin talvenkestäväksi Hämeessäkin. Kirjallisuustietojen perusteella luulin, että mustaselja olisi talvenarka. Ilmeisesti Tahvosilla on viljelyssä erityisen hyvä kanta. Mustaseljan kukkien vahva sitruunainen medentuoksu kantaa kauas puutarhassa aurinkoisena päivänä. Olen odottanut monta vuotta, että pensas olisi tarpeeksi iso, jotta raaskisin leikata siitä kukkia seljankukkamehun tekemiseen. Nyt se vuosi koitti, ja hyvää oli - kaikki kolme pulloa on juotu aikoja sitten. Seljankukkamehua muuten saa Ikeasta, kannattaa ostaa ja maistella.