Ketunkivi


Kirjailija Auster, hieno mies

Helsingin sanomien kirjamessuliitteessä kirjailija Paul Auster juuri suomennetusta romaanistaan puhuessaan tulee summanneeksi minunkin elämänfilosofiani: riemua, ystävyyttä ja aitoa välittämistä.
Hieno mies. Täytyypä lukea loppuun hänen New York -trilogiansa, joka on kesken vuoteen vieressä Villalla.


Kommunikaation vaikeudesta

Mikä Ranneliikettä riivaa? Syysmasennus? Moni on lopettanut tai lopettamassa blogiaan, keskustelupalstalla taistellaan, provosoidaan ja provosoidutaan. Minun nähdäkseni aivan turhaan. Minusta (uskon)kiihkoiset höpöttäjät voisi yksinkertaisesti vaieta pois. Siis keskustella kuin heidän kommenttejaan ei olisikaan. Toisaalta en näe mitään vikaa siinä, että muutama sitkeä sissi jaksaa jaaritella heitä vastaan. Se on tavallaan arvostettavaa eikä ketään voi kieltää keskustelemasta. Keskustelujen lukeminen on aivan vapaaehtoista ja on turhaa kiukutella alhaisesta tasosta. Voihan itse avata keskustelun mieluisasta aiheesta, esimerkiksi ruukkukasvien hoidosta (luulisin sen sopivan hyvin homopalstalle); siihen tuskin kukaan vetää raamattua mukaan (vaikka en ihmettelisi sitäkään).
Kehotan jeesuskeskustelujen sijaan ihmisiä panostamaan enemmän blogeihin ja niissä keskustelemiseen. Täällä on paljon erilaisia ja mielenkiintoisia blogaajia, joiden kirjoituksissa tulee esille hyvinkin keskustelunarvoisia asioita heidän omasta elämästään ja maailmasta yleensä. Kommentoikaa, hyvät ihmiset, toisten blogeja! Antakaa palautetta, siinä on helppo keino tuottaa hyvää mieltä ja osoittaa, että arvostaa toisen halua jakaa jotain elämästään. Kommunikaation vähyys näinkin pienellä foorumilla on ollut minulle suuri yllätys - moni blogaaja kirjoittaa kuukaudesta toiseen saamatta ainuttakaan kommenttia (tosin kaikki eivät ehkä kommentteja haluakaan). Myönnän auliisti, että en itsekään ehdi ja jaksa kommentoida blogeissa läheskään kaikkea, mikä olisi kommentoinnin arvoista.
Positiivisen palautteen antaminen on suomalaisille vaikeaa. Mutta ei oikeasti ole vaikeaa keksiä pieniä kohteliaita kommentteja, jotka kertovat kirjoittajalle, että luen blogiasi ja haluan lukea jatkossakin: "kirjoitat hienosti", "pidän siitä että...", "olen samaa mieltä...", "olipa hauskasti sanottu!". Yhtä hyvin voi olla hyödyllistä antaa myös kritiikkiä.
Ja sanokaaamme ne asiat ajoissa, eikä vasta sitten kun joku ilmoittaa lopettavansa bloginsa.
Ja kommunikaation kohentaminen alkakoon nyt: kertokaa oletteko kanssani samaa mieltä, vai menikö kirjoitukseni aivan metsään?


Kaikki sairaana

Visiitti veljen perhettä ja vanhempiamme tapaamaan oli tällä kertaa erityisen mukava. Vanhempi lapsista liikkuu ja puhuu jo varsin paljon, siis hänen kanssaan voi jo puuhata paljon. Veli ja vaimonsa ovat väsyneitä mutta onnellisen oloisia kahden pienen kanssa. Isä oli poikkeuksellisesti selvin päin ja tavallinen ahdistuneisuus ja levottomuus olivat tipotiessään. Isä on oikeasti sosiaalinen ja lapsirakas, myös lapset ovat aina pitäneet hänestä kovasti. Nyt hän poikkeuksellisesti näytti parhaat puolensa. Alkoholistivanhemman kanssa täytyy olla onnellinen yhdestäkin selvästä päivästä. Katastrofeja on nähty lukemattomia.
Kodissa, jossa asuu pieniä lapsia, nukkuvat vieraatkin usein huonosti. Ei se mitään haittaa, mutta näin vain on. Oli kolinaa ja kitinää pitkin yötä ja lasten aamuherätys kuudelta. Ajaessamme Villalle olimme kuolemanväsyneitä. Lapset olivat ikuisuusröhässä ja -nuhassa, äitikin oli saanut lauantaina flunssan ja nyt olemme me molemmat nuhassa.
En jaksaisi sairastaa ja töissä on torstaiksi valmisteltava esitys. Kyllä se tästä.
Veli lupasi meille tarpeettomaksi jääneen Jensen-sänkynsä. Pääsemme lattiamajoituksesta Helsingissäkin. Villalle jo hätäostimme toissa viikolla metallisen sängynrungon, sillä nyt kun talo on viikolla tyhjänä, käyvät hiiret peuhaamassa vuodevaatteissa lattialla.


Ruotsalaiset tanssipojat

Ruotsalaisen teatterin La cage aux folles oli ennenkaikkea tanssijoiden juhlaa. Pääosan esittäjä Riko Eklundh oli erinomainen, mutta koska mä en varsinaisesti jaksa draamakuningattaria edes fiktiivisessä muodossa, olivat ruotsalaiset tanssipojat ja tytöt (heidän sukupuolistaan oli vaikea saada selvää) minulle pääosassa. Melkein rakastuin heistä yhteen (oikeaan) naiseen - hän oli erittäin kaunis ja erittäin ruotsalaisen näköinen - ja toiseen, joka taas oli kauniskasvoinen ja -vartaloinen (oikea) mies - hän flirttaili estoitta yleisön kanssa. Tarkkailin tiiviisti näiden kahden kasvoja, Ruotsalainen teatterihan on pieni ja olimme toisella rivillä. He nauttivat työstään ja se näkyi, iloista katseltavaa.

Muuten, se haukuttu Tukka auki -sarja oli saaanut tällä viikolla 770 000 katsojaa. En ole siis ainoa jolla on huono maku.

Muista aktuelleista asioista puheenollen, olen äärimmäisen pettynyt Madonnan ja Guy Richien erosta. Luulin että he olisivat löytäneet tasapainon. En usko että Richie juuri kärsii erosta, heteromiehethän tapaavat olla suruttomia pojankloppeja vielä hänenkin iässään. Madonna kärsii siitä varmasti.

Eilen illalla olin alakuloinen ja yksinäisyyden tunne riipaisi taas. Tämä huolimatta siitä, että kävi vieras. Paistoin meille köyhiä ritareita (siinä yhteydessä havaitsin, että muuton jälkeen minulla ei enää ole paistinpannua). No, huomenna ajamme Porvooseen ja tapaamme vanhempani ja veljen perheen pitkästä aikaa; se toimikoon alakulon karkottajana.


:D

Aika moni on varmaan jossain vaihessa huomannut huvitella Googlen käännöskoneen kanssa. Mä huomasin koko jutun vasta tänään, kun vahingossa painoin kohdasta "käännä tämä sivu" ja ihmettelin miten siihen nyt "suomen"kielinen sivu avautui.
Huh, naurusta (kesken työpäivän) ei tahtonut tulla loppua...

Liitän tähän erään reseptin. Ei muuta kuin karkkia tekemään!

Carmel suolarinkilä pähkinä popcorn

Tämä on erittäin hyvä loma hoitaa minun lapseni ei voi saada tarpeeksi. Siinä yhdistyvät makeus karamellivärin kanssa saltiness on pretzels, pähkinät ja popcorneja. Ei ole sekaisin, koska se sekoittaa suuri heittää-pois ruskean pussin!

AINESOSAT:
8 kuppeja rikki suolattu pretzels
20 kupillista spontaanisti popcorn
4 kupillista kuiva paahdetut maapähkinät
3 cups fariinisokeria
3/4 cup valossa maissi siirappi
1 1/2 kupillista voita
1 tl suolaa
1 tl leivin sooda
2 tl vanilja-uute

OHJEET:
1. Aseta pretzels, popcornia ja pähkinöitä osaksi suuri paperi pussiin, tai jos sinulla on yksi, hyvin suuri kulho. Kesannointi.
2. Kun kattila yli keskipitkän lämpöä, yhdistää ruskea sokeri, maissi siirappia ja voita. Cook, sekoittaen sulaa voita ja liuotetaan sokeri, kunnes seos on paise. Kun seos on täysin kiehua, jatka kokki 5 minuuttia sekoittaen jatkuvasti.
3. Poistaa lämpöä, ja hämmennetään sekaan suola, vanilja, ja paistaminen sooda. Seoksen tulee vaahtoa, kun lisäät sooda, joten käytä pitkä lusikka sen hämmennetään. Heti pour sokerin seos yli popcorn ja pretzels on sen pussin. Ravista kunnes tasaisesti päällystetty. Jotta crispier hoitaa, keitetään sokerin seos enää, tai leipoa valmiin sekoitetaan uunissa 350 ° F (175 ° C) noin 10 minuuttia.

Vielä näin kunnallisvaaliaikaan sopiva helmi eräästä toisesta reseptistä:

White Chocolate Party Mix - This is that old party standby that people just love to munch on.

Valkoinen suklaa Party Mix - Tämä on vanha puolue valmiustilassa, että ihmiset vain rakkauden munch päälle.


Huono maku

Taas kerran totesin, että minulla on ilmeisesti toivottoman huono maku tv-sarjojen suhteen, ehkäpä kaiken kulttuurin suhteen (lasken siis tv-sarjat kulttuuriksi). En lukenut Helsingin sanomien kriitikon Suna Vuoren Tukka auki -tv-sarjaan kohdistunutta täyslaidallista, mutta kuulin siitä radiosta. (Vuori on varmasti ollut onnellinen saamastaan huomiosta.) Tuomitsin mielessäni sarjan kelvottomaksi ja unohdin sen olemassaolon, niin kuin useimpien mtv3:n sarjojen. Viikonloppuna satuin kuitenkin avaamaan tv:n juuri siihen aikaan, kun aloitusjakso tuli uusintana, ja jäin katsomaan. Vaikutti kelvolliselta, sympaattiselta. No, ehkä ensi jaksoon on panostettu enemmän, seuraava on varmasti jo ihan p:tä. Tänä iltana oli siis pakko katsoa toinen jakso: se oli yhä sympaattinen, onnistunut, hauskakin. Hahmot ovat pikkuisen reppanoita jokainen omalla tavallaan ja mielestäni näyttelijävalinnat niihin onnistuneita. Pääosan esittäjä arkana ja hapuilevana juuri eronneena nuorena naisena aivan liikuttava. Oskari Katajisto herkullisessa hönttihahmossaan tuntuu esittävän itseään...
Homopariskuntana Timo Torikka ja Kari Ketonen yllättävä mutta toimiva. Taustalla soi tunnelmallinen, surumielinen musiikki ja Helsingin kesämaisemat hehkuvat.
Vuoren teilaus siis tuntuu käsittämättömältä. Missä maailmassa rouva elää kun pitää tätä humoristista elämän ja ihmissuhteiden hapuilun kuvausta läpeensä epäuskottavana?
No, ei tässä mitään, lehtien kritiikit ovat yhden ihmisen mielipiteitä ja aika usein pinnallisesti kirjoitettuja.
Varsinainen virhe oli mennä nettikeskustelupalstoille katsomaan, oliko kansa yhtynyt kritiikkiin. Olen todennut jo vuosia sitten, että nettikeskustelujen lukeminen voi vakavasti vahingoittaa psyykeä. Se on kauhea maailma, jollaiselta olen muutoin varjeltunut varsin hyvin. Siis maailma, jossa nimettömyyden turvin kammottava kielenkäyttö, panettelu, täydellinen empatian puute ja julma narsismi kukoistavat. Ranneliikkeen keskustelupalsta pikku kahnauksineen on lasten hiekkalaatikko siihen verrattuna, kuten tiedätte.
No, koko kansa ei kuitenkaan ollut yhtynyt Tukka auki -sarjan teilaukseen. Oli aivan päinvastaisiakin mielipiteitä. Toivottavasti sarjan tekijät ja näyttelijät, jotka tekevät omaa leipätyötään meidän kaikkien viihdyttämiseksi, eivätkä ole mitään sylkykuppeja vaan ihmisiä, lukevat ja kuulevat myös noita myönteisiä kommentteja. Mutta hyvä kuuluu kauas, paha paljon kauemmas.

Ai niin, nykyinen lempisarjani Presidentin kanslia on taas alkanut, jihuu! (Ihmisten puoluekin on kyllä hauska poliittisen huumorin kimara) Olin epävarma, jatkuuko sarja nyt syksyllä vai ei. Kesällä Riihimäen pride-tapahtumassa aioin mennä kysymään Aku Hirviniemeltä, jatkuuko, mutta hän oli livenä niin soma, etten tohtinutkaan. En olisi varmasti saanut sanaa suustani.

Ja vielä puutarhakuulumisia sen verran, että syysmyrkkylijat kukkivat nyt hienosti. Waterlily-lajikekin on ehtinyt hyvin huolimatta viileästä kesästä. Lauantaina osuimme Hämeenlinnan Agrimarketiin; siellä on hyvä puutarhamyymälä, jossa oli loppuale -70%. Puolisko on haaveillut marjaomenapensaasta, niitä saimme nyt, sekä mm. Kirjailija-koristeomenapuulajikkeen. Ja vielä Tahvosten uuden Tiger eyes -sumakkilajikkeen, joka on Amerikasta lanseerattu. Epäilen kyllä sen menestymistä.


Boheemi lapsuus

Olen viime viikkoina lukenut kesäkuussa edesmenneen idolini Tasha Tudorin valokuva-muistelmateosta uudelleen. Hän oli avioerolapsi, mutta vanhempien ero johti hänen elämänsä onnellisimpaan muutokseen:

"My mother and father were divorced when I was nine, and I was sent to live with close friends... a remarkably unconventional family in Redding, Connecticut. Mama was a very independent woman and wanted to pursue her career as an artist in New York City, which she felt was impossible with a young child in tow. Suddenly, here I was, this proper little Bostonian girl raised by a Scottish nanny, thrown into a this completely unorthodox household...
It was a large, extended family, full of aunts and uncles with numerous offspring who would congregate on holidays and put on plays and charades by candlelight... We had a secret society and pie-eating contests and large banquets; we had literary games and made up sinister verses and told stories late into the night. It turned out to be the best thing that ever happened to me. It changed my life."

Minusta tuo kuulostaa unelmalapsuudelta.
Lapsuus voi olla henkisesti joko rikas tai köyhä. Useimmilla meistä se varmaan on ollut jotain siltä väliltä. "Tavallisessa perheessä", jota sanaa on taas mantrana hoettu Kauhajoen tapahtumien jälkeen, voi lapsuus olla henkisesti äärimmäisen köyhä.


Elämän koreus

Kävimme vihdoin katsomassa, J&R:n mukavassa seurassa, Mamma mia -elokuvan. Se oli piristysruiske ja mielen kohottaja, niin kuin Aboa taannoin kehui. Mikäpä olisi mukavampaa kuin mennä katsomaan toisen homopariskunnan kanssa elokuva, jossa päätehtävässä on Meryl Streep ja jossa soi Abba.
Meryl Streep on homoikoni. Vai oletteko muka kuulleet yhdenkään tavisheteromiehen puhuvan ylistävästi hänestä? Tässä olin erityisen mykistynyt siitä, miten hän selviytyi The winner takes it all -kohtauksesta.
En tiennyt mutta arvasin, että yhden ex-miesystävistä täytyy olla homo. Ja niinhän se olikin. Ja oih, sitä homoa esitti Colin Firth! Olin aivan hyytelönä, kun hän lauloi taivaallisella brittiaksentillaan kitaran kanssa m i n u l l e "Our last summer"...
Kyllä, laatubritti Colin oli elokuvan pääkomistus; sinänsä soma nuori sulhanen, joka muuten näytti ihan erään ystäväni avomieheltä, olisi kelvannut korkeintaan leikkikaluksi.
Kun kuuntelin Abban kappaleita taas kerran uudenlaisessa yhteydessä, vahvistui käsitykseni siitä, että niiden ikivihreyteen vaikuttaa paljon sanoitusten vahva substanssi. Sanoituksissa on hyvin vähän turhaa, ne ovat ehjiä tarinoita tai elämäntilanteiden kuvauksia. Ne ovat tunnekylläisiä ja valoisia tai surumielisiä, eivät koskaan keinotekoisen angstisia. Ai että inhoan yli kaiken tämän päivän popmusiikissa yleistä bimboangstia tyyliin Villkkumaa-Jippu-etc.

Ensi viikolla vuorossa Ruotsalaisen teatterin La cage aux folles samassa seurassa.


Viisi

Vastaan Juksterin haasteeseen ja listaan vain kevyellä harkinnalla viisi itselleni merkityksellistä musiikkikappaletta:

Madonna: Live to tell

Madonnalta on vaikea valita itselle tärkeintä kappaletta, mutta Live to tell lienee monen muunkin mielestä merkittävä. Olen viehtynyt monimerkityksisiin sanoituksiin. Pidän erityisesti Live to tell -kappaleen säkeistä
"If I ran away, I'd never have the strength
To go very far"
En osaa kylläkään selittää miksi. Jotenkin vain tuntuu, että säkeet pätevät omaan elämääni.

Donna Summer: McArthur Park

Tämä edustaa muistoja nuoruuden huolettomuudesta ja biletyksestä. Olen alusta asti inhonnut teknoa kaikissa muodoissaan, joten olin myyty heti kun 90-luvun alun 70's revival tuli. Ystäväni (lähes entinen, valitettavasti), johdatti minut Donna Summerin musiikin pariin vuonna 1993. Olin taas heti myyty. McArthur Park Suite, 17-minuuttinen tanssimiksaus joltain Donnan levyltä, on puhdasta tanssilattiaeuforiaa. McArthur Park on puisto Los Angelesissa ja sanoitus on 70-luvun psykedeliaa.

The Carpenters: Goodbye to love

Karen Carpenterin kohtalo järkyttää minua. Mitä 70-luvulla ymmärrettiin anoreksiasta? Se kärsimyksen ja ahdistuksen määrä ehkä kymmenenkin vuoden aikana, kuinka kauan hän mahtoi sairastaakaan, katkeraan loppuun saakka… ”All I know of love is how to live without it”
Olen musikaalisesti täysin lahjaton, mutta tämän kappaleen kitarasoolosta ymmärrän, että se on jotain erityistä. Se saa ihon kananlihalle aina uudelleen.

Ultra Bra: Yöllä

Kuulostaa nyt hiukan naivilta, mutta minulle Ultra Bra oli 90-luvun ääni. Kuunneltu loputtomasti ja lukemattomissa bileissä, jatkoilla, baareissa. ”Yöllä” on viimeinen kappale albumilta Kroketti (1997). Vasta tätä kirjoittaessani opin Wikipediasta, että kappale on sävelletty Anna Ahmatovan runoon. Se ei siis ole Helsingistä, kuten luulin. Mutta tunnelma on lauha talvinen kuutamoyö Helsingissä, puuskainen tuuli kuljettaa taivaalla pilviä, Lasipalatsin kulmalla yksinäinen kulkija matkaa kotiin. Liitän tähän sanoituksen kokonaisuudessaan, se on nerokas.

Taivaalla kuu tuskin hengissään
keskellä hauraiden pilvien virtaa.
Juro vartiomies palatsin luona
katsoo vihoissaan tornikelloon.

Uskoton vaimo on menossa kotiin,
hänen kasvonsa kovat, sulkeutuneet,
ja uskollista polttaa kaipuu,
jota unen tiukka syleily ei sammuta.

Ja mitä heistä? Viikko sitten huokasin,
heitin maailmalle hyvästit. Mutta huoneessa
ilma on tunkkainen ja lähdin puistoon
katsomaan tähtiä, koskettamaan lyyraa.

Kate Bush: Wuthering heights

Edellä jo mainittu ystäväni opetti minulle myös Kate Bushin vuonna 1993. Humisevan harjun luin vasta pari vuotta sitten, joten siihen mennessä en tiennyt kenestä kappaleessa kerrotaan.