Elämän koreus

Kävimme vihdoin katsomassa, J&R:n mukavassa seurassa, Mamma mia -elokuvan. Se oli piristysruiske ja mielen kohottaja, niin kuin Aboa taannoin kehui. Mikäpä olisi mukavampaa kuin mennä katsomaan toisen homopariskunnan kanssa elokuva, jossa päätehtävässä on Meryl Streep ja jossa soi Abba.
Meryl Streep on homoikoni. Vai oletteko muka kuulleet yhdenkään tavisheteromiehen puhuvan ylistävästi hänestä? Tässä olin erityisen mykistynyt siitä, miten hän selviytyi The winner takes it all -kohtauksesta.
En tiennyt mutta arvasin, että yhden ex-miesystävistä täytyy olla homo. Ja niinhän se olikin. Ja oih, sitä homoa esitti Colin Firth! Olin aivan hyytelönä, kun hän lauloi taivaallisella brittiaksentillaan kitaran kanssa m i n u l l e "Our last summer"...
Kyllä, laatubritti Colin oli elokuvan pääkomistus; sinänsä soma nuori sulhanen, joka muuten näytti ihan erään ystäväni avomieheltä, olisi kelvannut korkeintaan leikkikaluksi.
Kun kuuntelin Abban kappaleita taas kerran uudenlaisessa yhteydessä, vahvistui käsitykseni siitä, että niiden ikivihreyteen vaikuttaa paljon sanoitusten vahva substanssi. Sanoituksissa on hyvin vähän turhaa, ne ovat ehjiä tarinoita tai elämäntilanteiden kuvauksia. Ne ovat tunnekylläisiä ja valoisia tai surumielisiä, eivät koskaan keinotekoisen angstisia. Ai että inhoan yli kaiken tämän päivän popmusiikissa yleistä bimboangstia tyyliin Villkkumaa-Jippu-etc.

Ensi viikolla vuorossa Ruotsalaisen teatterin La cage aux folles samassa seurassa.