Olen 100% kaapissa, enkä saa aivojani ymmärtämään että miten on turvallista tulla ulos kaapista

Toisessa ketjussani puhuin romanttisesti kaipuustani naisiin, joka on ristiriidassa sen kanssa että tunnen olevani homo. Ehkä tämä "romanttinen kaipuu naisiin" on vain keino takertua siihen "vähäiseen heterouteen" mikä minussa on, koska homous pelottaa minua niin syvästi.

En alkuunkaan ymmärrä, miten on turvallista olla avoin tai edes puoliavoin homomies. Sana kun kiertää ja leviää. Ja lopulta päätyy myös pahojen ihmisten korviin.

Maailmassa on hyvin paljon pahuutta, meillä tarvitaan poliisi valvomaan katuja, että siellä olisi turvallista liikkua, eikä paikoin siltikään ole. Poliisi on arvostettu ja kunnioitettu Suomessa, koska "The only thing necessary for triumph of evil, is that good men do nothing."

Mutta poliisitkaan eivät ehdi paikalle useimpiin väkivalta- ja ryöstötilanteisiin. Etenkin suurissa kaupungeissa (niissä mihin homot perinteisesti pakenevat maaseutua) tuntuu että turvattomuus on lisääntynyt, puhutaan katuryöstöistä ja -jengien ilmaantumisesta. Poliisin korkea-arvoiset edustajat ovat sanoneet, että olemme jo Ruotsin tiellä. Tänne on haalittu paljon tietyn uskonnon edustajia, joille homot eivät ole OK. Tätä ei varmaan saisi sanoa, kun homojen pitäisi olla suvaitsevaisia, mutta on naurettavaa kiistää tosiasiat, joten sanonpa kuitenkin. Suvaitsevat vasemmistopoliitikot eivät tajua tätä ristiriitaa. Kun eivät oikein tiedä mitä pitäisi suvaita niin suvaitaan varmuuden vuoksi kaikkea mikä liikkuu. Minusta ristiriita on päivänselvä, ollut alusta lähtien.

Monet naiset ja miehet harrastavat kamppailulajeja, oppiakseen puolustautumaan. Tai menevät itsepuolustuskurssille. Jotkut hankkivat suuren koiran, jopa suojelukoiran, samaan tarkoitukseen, tunnen useammankin naisen joka on puhunut tästä. He eivät uskalla liikkua yksin ilman koiraa, ainakaan hämärällä.

Moni harrastaa kuntosaliakin osittain samoista syistä kuin kamppailulajeja. Naiset ja miehet. Harvalla heterolla se ulkonäkö ja hyvä olo on pelkkä motiivi. Parantunut turvallisuuden tunne on siinä se lisäbonus, josta ei ehkä puhuta mutta on silti. Joillekin se on päämotiivi. Itse käyn myös ja olen melko lihaksikas, mutta pelkään silti.

Liityimme NATO:onkin samasta syystä. Kamppailulajit, bodaus, suojelukoirat, NATO, kaikkihan ovat samaa jatkumoa. Puolustautumista ja varautumista pahaa vastaan. Jos Venäjä tänne tulisi, LGBT+ ihmisille koittaisi tuomiopäivän ajat. Sen vuoksi tarvitaan myös armeija, joka jokaisen kynnelle kykenevän tulisi parhaan kykynsä mukaan suorittaa (olen suorittanut).

Savonlinnan taidelukion homoja vainottiin pitkään. Kankaanpäässä ilmeisesti sama juttu, taidekoululaisia on terrorisoitu jo pitkään tällä motiivilla käsittääkseni? Virossa suomalainen homo pastori joka oli pitämässä puhetta Pride-tapahtumassa, pahoinpideltiin rankasti, kasvoista murtui useita luita. Päivä Räsäsellä tuntuu olevan somessa paljon anonyymia puolustajaa ja yläpeukuttajaa. Kun ihmiset voivat kotinsa suojista anonyymina kirjoittaa, olen nähnyt paljon julmia sanoja. Pride-lippuja varastetaan ja poltetaan.

Ukrainan sodan myötä tuntuu että synkkyys vain kasvaa, maailma kovenee. Ukrainakaan ei mikään homomyönteinen maa ole, luin uutisen sotaveteraanista joka oli joutunut miesjoukon hakkaamaksi Kiovan asunnosta poistuessaan, koska oli homo. Eikö sekään riittänyt, että homo oli sodassa puolustanut maataan?

Eurooppassa on maita joissa LGBT-oikeuksien kehitys on mennyt taakse päin, kuten Puola ja Unkari. Venäjällä kehitys meni myös taakse päin. Mitä takeita on siitä, että Suomessa ei käy näin? Perussuomalaisissa on paljon vastustusta, osa pinnan alla. Ihmisistä ei muutenkaan päälle päin näe mitä he oikeasti ajattelevat, esimerkki tämä Wille Rydman, joka on kokoomuslaisena kirjoittanut näitä rasistisia horinoitaan

(Itse tuossa kritisoin tiettyä uskontoa, mutta minä en ole rasisti, koska mikään rotu tai ihonväri ei ole minulle toista huonompi! Kyse on kulttuurista ja uskonnosta, valtauskonto ei äärimuodoissaan välttämättä eroa mitenkään vahingollisista ja umpihulluista kulteista, paitsi kannattajamääriensä osalta).

Miten homot uskaltavat? Miten se on edes puoliturvallista? En ymmärrä, vaikka kuinka yritän järkeillä sitä asiaa. En ymmärrä.

Ulkoministeri Haaviston ymmärrän, hänellä on turvamiehet jatkuvasti. Mutta miten tavalliset julkihomot?

En vain ymmärrä. Tunnen että joutuisin eläväksi maalitauluksi, loppuiäkseni. Väkivallan kaikkein todennäköisemmäksi kohteeksi. Jos joku hullu haluaa tehdä väkivaltaa jollekin viattomalle ihmiselle joka saattuu häntä ärsyttämään (tällaisia aina välillä uutisissa näkyy), eikö homoseksuaaliksi tiedetty mies ole kaikkein loogisin maali? Monia se asia tuntuu yhä ärsyttävän.

Enemmin tai myöhemmin joutuisin jonkun väkivaltaisen hullun maaliksi. En välttämättä ensimmäisenä vuonna ulkona kaapista, mutta toisena tai kolmantena. Ihan niin kuin teininäkin jouduin toistuvan väkivallan kohteeksi vuosien ajan, vaikka kukaan ei edes tiennyt tai esittänyt väitteitä että olisin homo. Heteroksi ne minua luulivat. Ärsytin ihmisiä muuten vaan, kai siksi että olin epäurheilullinen. Urheiluhullussa pikkukaupungissa se ei muuta vaatinut.

Tuntuu että olisi parempi vaan olla olematta homo. Tai parempi olla olematta ollenkaan, siis lähinnä. Heteroa pystyn leikkimään lyhyissä pätkissä, mutta sitten se alkaa ottaa päähän ja naisen kanssa tulee ero.

Olen miettinyt että voisinko vaan omistautua työlle, että onko se riittävästi tekemään ihmisen onnelliseksi. Minulla on yksi sukulainen jolla ei koskaan ollut ketään, eikä hän koskaan osoittanut mitään katkeruutta ulospäin. Oli hyvin toimelias ja skarppi nainen. Hän kuoli lopulta vanhuuten. Ehkä minun pitää vain kärsiä tämä. Olen jo aika monta vuotta kestänyt.

Soitan myös harrastuksena instrumenttia, josta saan jotain lohtua. Mutta eihän tämä kovin hääviä silti ole

Oletteko te tehneet jotakin varotoimia, valmistautunut jotenkin uhkiin? Olen miettinyt kyllä sitä ison koiran hankkimista. Ja että tulisi jotenkin helvetin varovasti kaapista, joillekin todella luotettaville ihmisille ja sitten toivoo että ne ei lavertele eteenpäin sitä. Mutta voiko sellaista edes vaatia? Sitten eläisi homoelämäänsä suljettujen verhojen takana, kumppanin kanssa julkisesti kämppäkaveria 24/7 larpaten.

Minua silti jotenkin sapettaa se, että turvallisuuteni olisi joidenkin muiden ihmisten käsissä. Itse kyllä pystyn hoitelemaan tätä kaappielämää, ja arvioimaan riskejä eri tilanteissa. Mutta jos se ei ole enää minun käsissäni että ketkä siitä asiasta tietävät ja minne sana on levinnyt, olo olisi uhattu. Miten voin kaupungilla vastaan tulevasta pelottavan oloisesta ihmistä tietää, onko hän saanut jotakin kautta tietää?

Olen aikoinaan kokeillut kertoa muutamille luotetuille ystäville että käyn läpi tallaista pohdintaa. Ja vannottanut että he eivät saa kertoa sitä eteenpäin. Ja huomaan että tunnelma muuttuu hyvin vaikeaksi, koska sitten he kokevat olevansa "minun kanssani" siellä kaapissa. Joku heistä sanoikin tämän suoraan minulle. Eli eivät voi kutsua ketään ulkopuolisia esim. illanistujaisiin, jossa olisin minä. Koska nämä ulkopuoliset sitten tekisivät heidät yhtä vaivaantuneeksi kuin minut, koska on salaisuus jonka vain minä ja ystäväni tietää, ja hän olisikin sitten "kaapissa" ikään kuin myös. Huomaan että nämä ihmiset ottavat etäisyyttä minuun, koska eivät halua jakaa sitä taakkaa. Joten olen lakannut kertomasta sitä asiaa. Mitä hyötyä on kertoa luotetuille ystäville, jos he eivät sitten enää halua minua mukaan mihinkään, koska eivät halua kaapittaa "minun kanssani". He vaatisivat sitä että olisin täysin avoin, jota tunnelma huoneessa rentoutuisi, oli sinne kutsuttu sitten ketä hyvänsä. Ja siihen en pysty. Joten olen lakannut kertomasta ihmisille, ja feidannut nämä harvat ihmiset elämästäni, jotka tiesivät kamppailustani. Kun he eivät kerran halua olla kavereitani paitsi silloin jos tulen täysin kaapista, antaa sitten olla. Olen luovuttanut sen suhteen että saisin rakennettua jonkun "rajatun turvallisen sisäpiirin" missä ihmiset tietävät homoudestani. Ja kaapittaisin sitten visusti muualla.

Nykyään elän kuin mitään näitä kertomisia ei olisi koskaan tapahtunutkaan, nämä ihmiset eivät enää vuosiin ole ollut osa elämääni.

Sanoisin, että ainakaan esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei useimmissa paikoissa ole homoilla erityisen suurta riskiä joutua esimerkiksi väkivallan uhriksi nykyään. Voi toki olla, että joidenkin kymmenien vuosien kuluttua tämän mainitsemasi demografisen muutoksen myötä tilanne heikkenee. Silti nykyäänkin jonkinlaista itsesuojeluvaistoa kannattaa noudattaa - oli sitten homo tai ei - ja välttää kaikkein riskialtteimpia tilanteita ja paikkoja. Sanoisin suuremman uhan olevan ryöstäjät ja erilaiset päihtyneet henkilöt, jotka yrittävät esimerkiksi pummata tupakkaa väkivallalla vaatimuksiaan tehostaen ja muuten vain päihtyneenä muita kohtaan väkivaltaiset.

Tulin viime vuonna kaapista lähimmille kavereilleni (kaikki heteroita) biseksuaalina. Kukaan ei tehnyt asiasta numeroa, ainoa ero entiseen oli se että ns. "homoläppää" ei enää heitetä kuin korkeintaan harvoin. En pelkää että asiasta juorutaan sillä heitä ei asia niin kiinnosta. Hengaavat kanssani niin kuin aina ennenkin. On vähän seurasta ja asiayhteydestä kiinni viitsiikö omaa suuntautuneisuutta tuoda ilmi, mutta jos tulee puheeksi niin voin kertoa. En itse pelkää väkivaltaa sillä olen iso ja lihaksiakin on jonkin verran. Kartan piirejä joissa korostetaan heteroseksuaalisuutta ja uskonnollisuutta yms. Olen ymmärtänyt että noita homoja kohtaan väkivaltaisesti vihaavia on todella vähän. Muistelisin että joskus 2016 tienoilla tehtiin Isossa-Britanniassa tutkimus väestön asenteista koskien homoja, naisten asemaa yms. Havaittiin että erään tietyn uskonnon kannattajista 52% kannatti homouden kriminalisointia kun valtaväestön keskuudessa osuus oli 9%. En usko että tulokset Suomessa ovat kovin erilaisia. Pahimmat reaktiot mitä olen saanut ovat olleet lievää oudoksuntaa ja joskus kauan sitten on huudeltu. Kuten edellinen sanoi, tilanteita kannattaa lukea ja omaa harkintaa käyttää.

Näin myös tämän 2016 tutkimuksen. Se mainittiin Tim Marshallin kirjassa Jaettu Maapallo, jonka juuri luin. 52% ko. rauhanuskonnon kannattajista haluaisi kriminalisoida homoseksuaalisuuden uudestaan Iso-Britanniassa.

On selvää että Suomessa lukemat on vastaavanlaisia, samasta uskosta on kyse. Ja Iso-Britannia on muutoin liberaali ja edistynyt maa (kuten Suomi). Mutta ympäristön empaattinen tunnelma ei tunnu vaikuttavan ko. uskonnon edustajiin.

Tämä kannattaisi homojen muistaa, äänestäessään vihreitä tai vasemmistoa.

Suomessa ollaan huolissaan että kauheaa mitä meistä ajatellaan, vaikka ollaan tyyliin viimeinen valtio Euroopassa joka on vieläkin idealistisessa unessa. Kyse ei ole rasismista (rotuun kohdistuva viha) vaan yhteensopimattomien kulttuurien väkisin sotkemisesta toisiinsa.

Marshallin kirjassa mainittiin myös, että joka kolmas alle 15-vuotias on Iso-Britanniassa kyseisen uskonnon edustaja. Ja kristittyjen osuus väestössä on laskussa, koska syntyvyys on vähäistä ja väestö vanhaa. Joten tilanne tulee pahenemaan heillä, kun väestörakenne muuttuu.

----------

No mutta, minulla on kuitenkin elämänpiirissä ihmisiä jotka korostavat heterokulttuuria. En voi heitä sattuneista syistä noin vain heivata elämästäni. Olen esimerkiksi sotilassukua, jossa on myös paljon kilpaurheilijoita ja oikeistolaisia. Persujen äänestäjiäkin.

Omatkin kertausharjoitukset odottaa, niitä on usein tehtävästäni johtuen. Miten kertausharjoituksissakin kertoisi asiasta, no enpä haluaisi kertoa. "Tuvan kaappiin" siinä on pakotettu.

Miten voin asioida paikallisessa uimahallissa, jos pienen kaupungin ihmiset tietävät ja sana leviää. Tykkään siellä käydä salilla ja uimassa, peseytyminen kuuluu mukaan. Minä en siellä muita vilkuile, hoidan peseytymisen ja kyse on minulle urheilusta ja terveyden edistämisestä.

Paikallisella salilla käy myös uusnatseja, jotka minua aina tervehtivät asiallisesti. Vaikka nyökkään takaisin, en pidä heistä, mutta ymmärrän että yhteiskunnassa on tällaista rinnakkaiseloa. En ymmärrä miten jotkut homot voivat elää jotenkin turvallisessa kuplassa, jota muut eivät koskaan pääse puhkaisemaan.

Joistakin lapsuudenystävistäni tuli poliiseja. Heidän työssään väkivallan uhka on läsnä aina. En ymmärrä miten voisin väittää eläväni eri maailmassa kuin he. He elävät uhkien maailmassa, ja ovat lapsesta asti halunneet nousta vastustamaan noita uhkia. Mutta ei uhkien kiistäminen ja kieltäminen ole mikään vastaus. Pitää varautua ja olla varuillaan. Pitää tehdä riskiarvioita, ja olla rahkeita selvitä tilanteista joihin nokkansa työntää. Me siviilit joudumme olemaan myös oman elämämme poliiseja, koska poliisi ei aina ehdi paikalle. Minusta on tärkeä olla esim. lihaksikas, että voin tehdä jotain jos joku hullu käy itsen tai läheisteni kimppuun. Ja että näytän vähemmän järkevältä uhrilta ryöstöön, kadulla kulkiessani. Nuorena olin epäurheilullinen, mutta pakotin itsestäni toisenlaisen aikuisena (ehkä myös siksi että epäurheilullisuuteni juuri aiheutti nyrkin kohteeksi joutumista nuorena). Eli ajatteluni on samanlainen kuin lapsuudenkavereillani joista tuli poliiseja. En pysty sovittamaan tähän avointa homoseksuaalisutta. Tai oikein homoseksuaalisuutta muutenkaan.

Itsesuojeluvaisto on ihmisen perusvaisto. Seksuaalisuuskin on. Siinä lienee ne kaksi vahvinta vaistoa mitä meillä on ylipäätään. Mutta minusta tuntuu että minut pakotetaan valitsemaan jomman kumman välillä, ikään kuin joutuisin tukahduttamaan jomman kumman. Mielestäni se on luonnotonta. Ihmisillä saa olla itsesuojeluvaisto, sen tukahduttaminen on ihan yhtä luonnotonta kuin seksuaalisuuden tukahduttaminen. Silti vaikuttaa siltä, että avoimet homot ovat tukahduttaneet itsesuojeluvaistonsa jollakin taikakeinolla. Itse en siihen pysty. Olen yrittänyt löytää "rohkeutta" (itsesuojeluvaiston puutetta?) jo vuosia ja aina löydän itseni lähtöruudusta.

Ehkä minä sitten vain olen surkea pelkuri ja kaikki avoimet homot ovat tavattoman rohkeita (omasta mielestäni kyse on uhkarohkeudesta, hullun rohkeudesta ja itsesuojeluvaiston täydellisestä tukahduttamisesta). Mutta en miellä itseäni täydeksi pelkuriksikaan. Esim. olen hypännyt benjihypyn nuorempana. Olen myös kerran tapellut nyrkein, puolustaakseni heikompaa. Silti ajatus siitä että muut tietäisivät homoudestani on veret seisauttavan pelottava.

Kun sanotaan, että ollaan "avoimia mutta ei haluta asiaa kuuluttaa", onko se täysin rehellistä? Eikö tule myös tilanteita, joissa kertominen olisi pelottavaa joten on pakotettu hiljaisuuteen. Läsnä olevien henkilöiden takia.

Tällaiset asiat myös kiinnostavat ihmisiä pienemmissä kaupungeissa (kaikki eivät tunne kaikkia, mutta useimmat naamat on joskus nähnyt jossain), joten vaikka
90% kavereista ei mene hölöttämän asiaa eteenpäin, aina löytyy se yksi lörppö ja juorukello. Ennemmin tai myöhemmin myös kuntosalin uusnatsit ym. kuulevat asiasta. Sali on minulle iso henkireikä, eikä tällaisessa kaupungissa ole sitä valinnanvaraa juurikaan. Työni on myös täällä, en voi noin vain muuttaa Helsinkiin.

Pahoja ja ilkeitä ihmisiä on myös Helsingissä, se on vaan niin iso paikka että siellä hukkuu massaan ja on tavallaan kasvoton. Ja tuurilla välttää loput, jos välttää.

Noh, liian pitkä kirjoitus. Mutta minulle tämä on tosi vaikea paikka, ajatukset on usein myös itsetuhoisia. En ole vuosiin jaksanut kirjoittaa ajatuksiani mihinkään, mutta nytpä kirjoitin. Onko kaikki muut paitsi minä ulkona kaapista jo 2023. Tuntuu että on pakko olla joitakin muitakin, joita ahdistaa ja jolle homous ei ole mikään läpihuuutojuttu vieläkään. Esim. omien traumojen, pelkojen tai arvojen takia.

Pienemmillä paikkakunnilla voi varmaan osassa niistä olla ahdasmielisemmät piirit, joten mitään suuria yleistyksiä ei voi tehdä. Suuremmilla paikkakunnilla taas tuskin suurempia ongelmia on odotettavissa.

Mitä tulee esimerkiksi perussuomalaisiin niin ainakin pari suosituimpiin kuuluvaa perussuomalaisten poliitikkoakin on homoja, enkä homona ole havainnut perussuomalaisissa olleen mitään kovin erityistä homoja vastaan. Toki voi olla silti, että jollain pikkupaikkakunnalla jotkut perussuomalaisten kannattajat ovat ahdasmielisempiä.

Ja varmaankin pienillä paikkakunnilla tosiaan juorut leviävt jossain määrin pahemmin. Asuin aikoinaan ennen aikuisuutta pienellä paikkakunnalla ja koululuokalla jotkut puhuivat tietävänsä paikkakunnalta jonkun aikuisen homon, johon liittyen he vitsailivat keskenän mihin hintaan voisivat harkita myyvänsä jotain seksipalveluita. En tosin itse koskaan kuullut kuka olisi ollut kyseessä, enkä välttämättä olisi edes tunnistanut, vaikka nimenkin olisin kuullut.

Ja selvästikin osa maalla asuvista homoista tunnetaan paikkakunnalla homoina. Mieleen tulee vaikkapa tmä Ullavan Cowboyt -dokumentti:

https://yle.fi/a/3-8889563

Tuo dokumentti ontullut ilmeisesti vuonna 2006 ja siihen liittyen kymmenen vuotta myöhemmin kommentoivat: "Kannustavia kommentteja ja viestejä tuli paljon. En muista, että olisi tullut yhtään negatiivista palautetta." ja "Kyläläisetkin ovat jo tottuneet miespariin."

Sanoisin, että homoihin on Suomessa jo kohtuullisen hyvin "totuttu" pikkupaikkoja myöten.

itse asunut suurimman osan elämästäni pienillä paikkakunnilla, pienissä pitäjissä, omakotitalotaajamissa miehen kanssa eikä koskaan ollut mitään ongelmaa missään.

Edes kankeassa, jähmeässä kanta-hämeessä.

Suurimmat pelot taitaa olla oman pään sisällä aina kuitenkin loppupelissä?

Isoisä, kaapissa oleva Bimies tahtoo myös kommentoida. Pari kokemusta lähipiiristä on. Molemmat samatyyppisiä. Sukulaispoika kävi vuosien kamppailun ja päätti lopulta tulla ulos kaapista ja kertoa asiasta vanhemmilleen, lähisukulaisilleen ja - tuttavilleen. Pelkäsi kovasti reaktioita. Joita ei sitten tullutkaan. Hämmästyi kovin. Käyvät puolisonsa kanssa sukujuhlissa niinkuin ei mitään. Pojan isä, ikuinen vitsiniekka, kertoi ensin pureskelleensa asiaa tunnin, ja sitten nielaisseensa alas. Suurimmaksi ongelmaksi hän tuolloin kertoi sen, ettei tiedä miksi kutsuisi poikansa puolisoa: Miniäksi vai vävyksi. ;)
Uskon itse, että kaapista tulijan omat tekemiset vaikuttavat ympäristön reaktioihin enemmän, kuin suuntautuminen. Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa. Jos kaapista tulija stailaa ja kritisoi äänekkääst joka ainoan vastaantulijan, käyttäytyy, kuin keimaileva neitihomo, vastareaktioita tulee varmasti. Jos käyttäytyy asiallisesti, niinkuin jokaisen meistä tulisi, ympäristö ei kiinnitä juurikaan huomiota.