Karjala takaisin - mutta kenelle?

Välillä kuulee vaatimuksen Moskovan (1940) ja Pariisin (1947) rauhoissa menetettyjen alueiden palauttamisesta Venäjältä Suomelle. "Karjala takaisin!" on silloin sotahuutona. Ajatus on, että sotasaaliina saadut alueet ovat moraalisesti katsottuna varastettuja, ja pitäisi siksi palauttaa oikealle omistajalleen.

Ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu. Kuitenkin sen läpivieminen loogiseen loppupisteeseensä ei ole kovin yksinkertaista.

Kysymys kuuluu nimittäin, miksi juuri Tarton rauhan (1920) rajat pitäisi olla ne lopulliset joihin olisi palattava. Yksi syy on tietenkin se että Karjalan menetys ja karjalaisten evakkomatka oli kansallinen (ja monelle henkilökohtainen) tragedia, jota monet vielä tänäkin päivänä muistavat. Itsekin olen evakkojen jälkeläinen, kuten olen blogillani aikaisemmin todennut, joten tiedän jotain asiasta. Tämä tragedia ei kuitenkaan korjaannu sillä että vaadimme vastaavan tragedian läpiviemistä nykyoloissa - menetetyt alueethan eivät ole tyhjiä.

Kuitenkin tämä henkilökohtaisen menetyksen tunne ei riitä selittämään vaatimusta nimenomaan Tarton rauhan rajojen palauttamisesta. Yhtä hyvin voisi ajatella Haminan (1809), Turun (1743), Uudenkaupungin (1721), Stolbovan (1617) tai Täyssinän rauhan (1595) rajojen palauttamista - kts Wikipedia.

Ei. Minusta logiikka vaatii, että jos pyritään palauttamaan vanhoja rajoja, niin mennään alkuperäisiin rajoihin - ja niihin jotka olivat kauimmin voimassa! - eli Pähkinäsaaren rauhan (1323) rajoihin (kts kartta).

Tosin tämä tarkoittaisi että Suomi luopuisi mm. Lapista, Pohjois-Pohjanmaasta, osasta Savoa sekä Pohjoiskarjalasta. Tämä ei ehkä enää tuntuisikaan niin mukavalta? Tietenkin rajan eteläosa menisi kivan läheltä Pietaria...

"Karjala takaisin - Venäjälle!"

No, mitä jos nyt kuitenkin annettaisiin niiden rajojen olla ja pyrittäisiin ystävällismielisiin suhteisiin niiden yli?