..kauan sitten..

Yhdeksänvuotissynttärieni jälkeen kaikki romahti. Romahti niin nopeasti, ettei minulla ole selkeää kuvaa mitä tapahtui tai missä järjestyksessä. Yhtenä päivänä vain olin sairas ja mut kiidätettiin terveyskeskuspäivystyksestä ambulanssilla yliopistolliseen sairaalaan. Mä muistan kasvavan pelontunteen sen matkan aikana ja huolestuneet vanhemmat, joiden itku kertoi, että nyt on tapahtunut jotain kamalaa.

Tuomio oli verisyöpä. Huoleton hippilapsen elämä mennyttä aikaa.

Mä muistan sairaalasängyn, letkut ja kojeet. Muistan omat kädet, jotka olivat mustelmaiset ja turvonneet ja muistan pois kesivän ihon. Mä muistan väsymyksen ja miten tahdoin jo luovuttaa. Muistan, miten monesti kaiken piti olla paremmin ja minun parantua jo, mutta että koskaan se ei ollut totta. Paljon muuta en muistakaan, eikä minulla ole siitä muuta sanottavaa. Leukemia vei minulta kolme vuotta ja uskon elämän kestävyyteen.

Syövästä ei koskaan tiedä, milloin se on todella ohi. Onko se ohi, vai nukkuuko se vain? Elämää oppii olemaan suunnittelematta ja oppii olemaan haaveilematta kaikesta, mitä ei voikaan, jos. Oppii myös elämään nyt, koska muuta ei ole. Elämä on pelkkä pitkä nyt.

Nyt oli jatkunut jo vuoden ja mä aloin voida hyvin. Kävin jo omaa koulua ja harrastinkin ja aloin muistaa, mitä on olla elossa. Mä olin jo kolmetoistavuotias, mutta monella tavalla ikäistäni nuorempi, kun lapsuutta oli jäänyt elämättä. Toisin tavoin ikäistäni paljon vanhempi, samasta syystä. Kaikki meni ihan hyvin siihen iltaan asti, jona äiti avasi oven kellon soidessa ja siellä seisoi poliisi.

Isä ei tulisi enää kotiin. Pahoin palanut, kuollut jo kun apu saapui, autosta ei paljoa jäljellä. Pärjääkö rouva nyt täällä yksin lasten kanssa, soitetaanko jollekin, pääseekö joku auttamaan rouvaa. Kyllä te pärjäätte? Otan osaa. Hei hei.

Äiti ei pärjännyt.

Ei jäänyt tilaa surra. Piti selviytyä. Sisko oli kahdeksanvuotias ja veli kolmen. Oli äiti, joka istui ja tuijotti seinää. Meistä kasvoi "kypsiä ja vastuullisia lapsia, jotka pärjää ihan keskenäänkin". Sellaisia, jotka "ei tarvi aikuista", ei kasvatusta, ei turvaa. HAH! Mä voin kertoa salaisuuden äidille ja monelle muulle. Ei sellaisia lapsia oikeasti ole. On vain lapsia, jotka pärjää, vaikka kuolisivat sisältä joka päivä.

Sinä vuonna, kolmetoistavuotiaana, minusta katosi jotain. En tiedä tarkalleen, mitä se oli, mutta siitä jäi iso tyhjä reikä. Olen etsinyt sitä monesta paikasta, mutten ole löytänyt. Nyt täytän reikää Jumalalla. Joskus se pistää iltaisin itkemään.