Olipa kerran..

Mun lapsuuteni oli maailman onnellisin siihen asti, kunnes täytin yhdeksän vuotta. Mun vanhemmat oli vähän hippejä, ja minä olin vähän hippi lapsi. Mulla oli pitkä tukka ja talvisin, kun oli pakko pukea vaatteet päälle sään takia, mua luultiin usein tytöksi. Kesäisin ei luultu.

Mä sain kai aika vapaan kasvatuksen monella tavalla. Ainakin mulla oli vapaus tulla ja mennä ja olla miten haluan, vaikka toisten kunnioitusta opetettiinkin. Mua rakastettiin ehdoitta, ja sen rakkauden jäljet näkyvät minussa yhä, vaikka paljosta jouduinkin myöhemmin luopumaan.

Isä kuljetti mua pienestä asti teatteri- ja tanssiharjoituksiin ja nauroi ison naurun sydämensä pohjasta jokaiselle, joka epäili, ettei sellaset oo sopivia poikien harrastuksia. Varmaan hän myös eli minussa ja minun kauttani todeksi omia toteutumattomia toiveitaan, mutta koska meitä kiinnosti samat asiat, se ei koskaan tuntunut pakolta.

Ensimmäisten elinvuosien aikana lapseen kasvaa monta tärkeää asiaa, perusturvallisuuden tunne, toivo, luottamus siihen, että elämä kantaa, kokemus omasta arvokkuudesta. Mä tiedän saaneeni sen kaiken, ja siksi olen vielä tässä. Siinä mielessä sain paljon enemmän kuin mitä pikkusisaruksilleni oli mahdollista koskaan saada.

Yhdeksästä ensimmäisestä vuodesta on paljon valokuvia ja niissä kaikissa mä olen jonkun sylissä, suussani suuri hymy. :)