Rakas häirikkö

Viikonlopun mökkireissu sujui rauhallisissa merkeissä. Mun häirikköni ei ollut mukana matkassa ja vaikka hän ei koskaan suoraan aiheutakaan häiriötä mökkeillessä, tunnelma oli ihan erilainen ilman häntä.. jollain tapaa paljon rennompi.

Me tunnemme häirikön kanssa yhteisen tuttavan kautta ja jossain matkan varrella hän rakastui. Mä olin silloin aika yllättynyt, koska me ei juuri oltu edes puhuttu, mutta tiedän kyllä itsekin, ettei tunteet aina kysy järkeä, pelkkä kemia riittää. Mä en tiedä oliko hänen rakkautensa koskaan oikeaa rakkautta, niin kuin mä rakastumisen määrittelen, vai oliko se alusta asti oire jostain. Ainakin se muuttui oireelliseksi pian alkamisensa jälkeen. Rakastumisessa ja pakkomielteisyydessä on eronsa.

Mä tiedän olevani suuressa vastuussa hänen ongelmistaan ja elämästään, jonka näen lipuvan hänen ohitseen joka päivä ilman oikeaa sisältöä. Mä olen käyttänyt häntä hyväkseni oman typerän ja loppumattoman huomionkaipuuni vuoksi ja häpeän sitä. Mä olen koko ajan sanonut ei, mutta tiedän, että usein annan kuitenkin ymmärtää hänellä olevan mahdollisuus johonkin, jota ei oikeasti koskaan tule. Eikä hän ole edes ensimmäinen tai lainkaan ainut, jolle olen tehnyt saman. Hän on kuitenkin ensimmäinen, joka on pysäyttänyt koko muun elämänsä jäädäkseen odottamaan.

Älä odota enää!

Mä olen häirikkööni syvästi kiintynyt. Jossain vaiheessa, niin ärsyttävää kun jatkuva soittelu ja muu piiritys olikin, mä tiedän olleeni syvästi kiintynyt myös siihen jakamattomaan huomioon, jonka hän antaa. Ehkä olen jo kasvamassa yli omien itsekkäiden tarpeideni, kun nykyään syyllisyys vie jo voiton narsismista ja toivon sitä, mikä hänelle on hyväksi. Mä toivon, että hän löytäisi jonkun oikean ihmisen elämäänsä ja luopuisi siitä kuvasta, jollaisena hän minua pitää. Se ei ole todellinen.

Jos se olisi, en koskaan olisi tehnyt hänelle sitä, minkä tein.