Poikarakkautta ja Suuria ajatuksia

Tänään oli ihan tavallinen päivä. Koulu ja muut velvoitteet vei koko päivän aamukahdeksasta illalla puolikahdeksaan, ja sitten kotiin.. Rakkaan äiti tuli mua kotipihassa vastaan, oli käynyt kokeilemassa onko meillä ketään kotona, kun oli joulusta asiaa.

Rakkaan äiti ei viipynyt kovin pitkään, mutta joulusuunnitelmat saatiin puhuttua ja paljon muutakin.. Rakkaan äiti on niin ihana ihminen! Oikeastaan molemmat vanhemmat on olleet koko ajan tukemassa meitä ihan alusta asti. He on toimineet sijaisperheenä ties monelleko lapselle ja rakaskin on adoptoitu. Mutkin ottivat silloin siipiensä suojaan, kun olin 16-vuotias muuttaessani rakkaan kanssa yhteen, eikä mulla ollut käytössä omia vanhempia. Toisen olen menettänyt kuolemalle ja toisen mielensairaudelle.

Mun ja rakkaan eka ero johtui siitä, kun hän petti mua. Koko juttu oli ihan typerä, rakas oli intissä ja uskoi mun käyneen vieraissa ja suuresti loukkaantuneena meni itsekin kostaakseen. Kosto meni vaan vähän ohi, koska mä olin ollut ihan nätisti. Meille tuli ero.

Rakkaan äiti oli harmissaan, kun mä vein koiraa heille hoitoon rakkaan lopuksi inttiajaksi pois muuttaessani, että miten se heidän poika nyt noin hölmöilee. Ja että nyt se ei kyllä ymmärrä mitä menetti. Ja oikeastaan oli ihan rakkaan äidin ansiota, että me sitten palattiin yhteen myöhemmin.

Mulla oli meidän eron ajan toinen poikaystävä, jonka kanssa joulusta tuli sinä vuonna kriisi. Joulu on mulle hurjan tärkeä, mutta kun omien vanhempieni kanssa en voinut sitä viettää, mä olisin tietenkin halunnut olla silloisen poikaystävän kanssa. Hän taas halusi mennä perheensä luo, joka ei olisi hyväksynyt mua mukaan. Niin hylätyksi en ollut tuntenut itseäni pitkään aikaan.

Mä en oikein enää muista, mitä kautta tieto mun yksinäisestä joulusta kulki rakkaan vanhemmille asti, mutta jouluaamuna rakas oli mun oven takana ja sanoi vanhempiensa kutsuneen mut heille joulunviettoon. Mä menin. Ja sitten illalla juotiinkin glögiä, eikä kukaan ollutkaan ajokunnossa palauttamaan mua takaisin kotiin, vaan rakkaan äiti petasi mulle pedin rakkaan viereen ja antoi luonnon hoitaa loput. Ja hoisihan se. Mä olen sitä kyllä myöhemmin katunut, koska olin silloin vielä toisen oma, jouluriidasta huolimatta. Mutta pari viikkoa myöhemmin muutin rakkaan kanssa takaisin saman katon alle kämppisten luota ja kaikki oli taas niin kuin ennenkin.

Oli ainakin siihen asti, kun sairastuin. Ison osan ajasta mä olin sairaalassa, ja kun kuolema tuntui todennäköisemmältä kuin elämä, rakas asui välillä vanhempiensa luona, kun hänenkin jaksaminen alkoi jossain vaiheessa loppua. Ja kun mä pääsin kotiin ja rakas jäi töistä hoitamaan mua, rakkaan äiti tuli meille asumaan, hoisi kotityöt, ja silkkiturkin yhdessä alakerran poikien kanssa, että kaikki ei jää rakkaan kannettavaksi. Siitä huolimatta pitkä eristäytyneisyys ja väsymys elämään ajoi meidät erilleen, kun olin riittävän vahva pärjäämään jo yksin.

Vaikka en mä kovin vahva tainnut olla. Mun vaan piti päästä pois siitä asunnosta, jonka vanki olin ollut, kun vastustuskyky oli liian heikko ulos ruuhkaan lähtemiseen. Mutta eron jälkeen mä olin liian väsynyt hoitamaan sairautta niin kuin olisi pitänyt, ja pari viikkoa asuin rakkaan vanhemmilla toipumassa. He auttoivat jaloilleen taas kerran.

Meidän yhteenpalaaminen taisi olla itsestäänselvyys kaikille muille paitsi meille itsellemme. Kun muutin taas takaisin rakkaan luo kommentit oli lähinnä sellaisia, että jo nyt oli aikakin. Ja olihan se. Ja nyt me ei enää eroilla kun ongelmia tulee, eikä anneta niiden repiä meitä erilleen.

Rakkaan äiti on ollut mukana seuraamassa meidän hyviä ja huonoja aikoja koko ajan ja tietää kaiken. Hän kyselee multa seksielämät ja kaikki ihan tosta vaan luonnollisesti ja niin, että ainakaan mun luonteinen yliavoin selittäjä ei edes huomaa. Ja osaa suhtautua kaikkeen niin hienosti. "Vai sellainen se poika on, voi voi. Oletko sä sille sanonut näin ja näin.." "No hyvä, että se tämän osaa noin ottaa. Ei me sen kasvatuksessa sitten ihan metsään menty."

Ei, ette te menneet. Kyllä siitä tuli hieno mies.

Kiitos kaikesta. :)

Meidän luona asuu toisinaan kavereita väliaikaisesti, kun ystäväpiiriin kuuluu yksi asunnoton ja pari sellaista, joilla on väkivaltainen parisuhde ja yksi, jonka mielenterveysongelma saa hänet tuntemaan, että seinät kaatuu päälle, jos hän joutuu olemaan liian kauan yksin. Ja kun mä ite oon sellainen, joka selittää julki tosta vaan kaikki murheensa niitä häpeilemättä, ni usein olen myös se, jolta pyydetään apua, kun muidenkaan ei tarvi hävetä omia ongelmiaan mun edessä. Ne tietää, että oon jo nähnyt kaiken.

Majoituksen säännöt on ihan selvät, meille saa yleensä tulla jos on hätä, mutta me ei isännöidä sen kummemmin, vaan eletään omaa elämää ihan niin kuin muutenkin. Omat ruuat pitää ostaa itse. Ja kun me sulkeudutaan oven taa, ni se tarkoittaa että halutaan olla ihan rauhassa (eikä se edes aina tarkoita sitä, mikä ensin tulee mieleen). Ja rakas on meillä se, jota ei haittaa sanoa, että nyt et voi tulla meille, tai että nyt sun on aika lähteä. Ja mä sit soitan lähteneen perään, että ethän loukkaantunut ja kyllä me silti tuetaan. Kätevä jako, hyvä poliisi ja paha poliisi. :)

Välillä silti mietityttää, että mihin asti toisten tukeminen on oikeasti tukea, ja milloin se muuttuu vain heidän ongelmiensa jatkumisen mahdollistamiseksi. Ja mihin asti auttaminen on velvollisuus ja milloin siitä tulee liian iso taakka.

Tietenkin on selvä, että kun eron takia jää asunnottomaksi, niin yöpaikan tarjoaminen on oikein ja apu tulee tarpeeseen. Ja eihän sitä nyt muutenkaan ketään voi kadulle jättää. Ja kun toinen tekee itse parhaansa, opiskelee, käy töissä ja hoitaa asiansa niin hyvin kun voi, niin ei tarvi pelätä tukevansa toisen syöksykierrettä alas, vaan tietää auttavansa kriisin läpi.

Ja kun oma kaveri soittaa ensimmäistä kertaa, että hänet on pahoinpidelty rakkaimman taholta ja että nyt ei ole paikkaa minne mennä, niin tietenkin häntä tahtoo auttaa. Siinä vaiheessa hänkin haluaa erota ja jättää väkivaltaisen suhteen ja aloittaa alusta jossain toisaalla. Mutta sitten hänen rakkaimpansa soittaa perään ja pyytää anteeksi, ja suuri rakkaus ja alkava läheisriippuvuus saa hänet kuitenkin palaamaan. Yrittämään vielä kerran. Ja sitten uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja koska mä yhä tahdon auttaa, niin siinä vaiheessa mietin, onko se mitä teen oikeaa apua, vai olenko mä osallisena ajamassa häntä jäämään huonoon suhteeseen, kun mahdollistan sen jatkumisen silottamalla tietä silloin, kun kriisin heidän välillään pitäisi kasvaa.

Mä en tahdo neuvoa ketään, että mitä pitää missäkin tilanteessa tehdä, kun toinen on itse kuitenkin se, joka sen seurauksen joutuu kokemaan. Kyllä mä kerron mitä mieltä olen, mutta se jää siihen, vaikka joskus on vaikea olla puuttumatta. Parisuhdeasiat varsinkin on sellaisia, ettei niitä voi toisten puolesta päättää, kun suhteen totuuden tietää vain siinä elävät. Ja ystävän rooli onkin vain olla läsnä ja tukena, ainakin niin paljon kun itse vaan jaksaa.

Mun tehtävä ei oo puuttua asioihin, vaan kunnella, mutta vaadin suoruutta siinä, miten asioista puhutaan. Sanoilla voi yrittää silottaa ongelmat niin ympäripyöreiksi, että saa tuntumaan, kuin niitä ei olisi oikeastaan ollutkaan. Mutta mä uskon, että pidemmän päälle kannattaa olla itselleen rehellinen.

Mä en suostu puhumaan "asioista, jotka tapahtui" vaan tahdon puhua teoista, jotka tehtiin ja valinnoista, jotka pantiin käytäntöön. Hänen rakkaimpansa on turha yrittää ostaa multa anteeksiantoa sanomalla, että ei koskaan voisi oikeasti häntä satuttaa. Tiedänhän mä, että on jo satuttanut ja toivon, että he myöntäisivät ne asiat myös itselleen. Musta ongelman kieltäminen kertoo siitä, että ei oo halukas sitä oikeasti ratkaisemaan. Ei ratkaisua voi olla, ennen kun myöntää tekonsa ihan oikeasti omakseen..!

Musta vaikeinta tukea on silloin, kun kaverisuhteesta on loppunut tasavertaisuus ja siitä on tullut auttavan ja autettavan suhde. Mä en tiedä, miten niistä rooleista saa riuhtaistua itsensä irti, koska niitä mä en jaksaisi kantaa. Silloin, kun itse olin sairaana ja kaikilla tavoin loputtoman väsynyt ja oma parisuhde kaatui, mä huomasin, että oli ihan liian vähän ihmisiä, jotka osasi nähdä mutkin avun tarvitsijana. Toiset oli jo niin tottuneita selittämään omia ongelmiaan, että he ei nähneet muuta. Onneksi oikeitakin ystäviä oli.. Iso kiitos heille!

Enkä mä tarkoita valittaa. Mulla on paljon ihmisiä ympärillä ja siitä olen kiitollinen. Ja tiedän, että syntyneet roolit on yhtä paljon mun oma syy. Ihan kuin kaikki muutkin ongelmat, jotka kiertää kehää mun ympärillä on jollain tavalla mun itseni ruokkimia. Vielä kun tietäisi, että mitä pitäisi tehdä toisin.

Ei meistä sen kummempi ole kukaan. Monet tekee huonot valintansa uudelleen ja kantaa niiden seurauksia. Se on inhimillistä ja kuuluu asiaan. Pitää vaan muistaa olla katkeroitumatta elämälle tai Jumalalle valinnoista, jotka itse teki ja antaa itselleenkin anteeksi, jos ei osannut valita paremmin. Uudet valinnat antaa mahdollisuuden muutokseen joka päivä.

Ensi kuussa vuoden täyttävä kummityttö oli meillä hoidossa viimeyön.. Maailman suloisin pieni ihminen! Kukahan tekisi meillekin sellaisen.. vaikka heti, tai viimeistään viiden vuoden päästä.

Kummityttö ei vielä puhu, mutta ymmärtää valtavasti sanoja ja pitkiäkin lauseita. Kiipeää sohvan päälle kädet isoa tyynyä vasten seisomaan.. Än, yy, tee, NYT! mä lasken ja tyttö kellahtaa selälleen nyt-sanan kuultuaan, vetää tyynyn päälleen ja kikattaa niin, että koko talo raikuu. Sitten uudestaan pystyyn, kädet tyynyä vasten ja NYT! Riemunkiljahdukset kaikuu ilmassa.

Meidän kotia ei ole vielä suunniteltu lapsenkestäväksi ja hyllynreunalta löytyy kiinnostava lasinen tuikkualusta. Se tipahtaa lattialle ja halkeaa. "O-ou", toteaa kummityttö ja miettii hetken. Sitten silmät alkavat tuikkia kuin tähdet ja nenä menee nykkyrälle. Nauru purkautuu syvältä sydämestä. Pienen lapsen läsnäolo on niin aitoa.

Väsyneenä kummityttö tulee luo, painaa poskensa minuun kiinni ja hieroo pieniä kasvojaan rintaa vasten. Hammaspesu ei oikein suju. Mulla ei ole vaadittavaa pikapesutekniikkaa, eikä kummitytöllä kärsivällisyyttä odotella. Yöhaalarissa, pehmopupu kainalossa kummityttö jää tyytyväisenä matkasänkyynsä. Se yöhoidossa onkin harmillisinta, että kummitytön pitää päästä niin aikaisin nukkumaan. Ja että aamulla äidin on ikävä lastaan kotiin.

Entä jos minä en tahdo antaa?

Tänään me oltiin rakkaan kanssa eläinmessujen koiranäyttelyssä. Ihan vaan katsomassa, kun silkkiturkki on äitiyslomalla. Sitten kotiin tullessa meitä alkoi taas lapsettaa, tosin varsin eri tavalla kuin eilen.

Koko juttu alkoi siitä, kun rakas aikoi juoda näyttelystä yli jääneen pillimehun kotona. Pilliä purkkiin tökätessä mehua roiskui mun päälle ja mä kostin sen ruiskauttamalla kertakäyttöisellä lääkeruiskulla kylmää vettä rakkaan paidankauluksesta sisään. :D Painin, juoksemisen ja tyynysodan jälkeen me lopulta päädyttiin kastelemaan toisemme suihkulla, vaatteet päällä tietysti, ja siellä kylmän veden alla se riehumisen tarvekin sitten tasottui ja muuttui rakkaudeksi. :)

Kohta mennään alakertaan kertomaan näyttelystä ja istumaan iltaa. Ja huomenna taas messuille, katsomaan niitä isoja koiria, jollaisen rakas haluaa harrastuskaveriksi sitten, kun on aikaa.

Torstaisin mä vietän koti-iltaa. Silloin ei tehdä mitään liikunnallista (paitsi jos tekee mieli uimaan), ei harjoituksia, kilpailuja, kokeita tai niihin valmistautumista, ei sovittuja aikatauluja. Ei koulujuttuja, ei produktioita, ei mitään, millä on aikaraja. Vain koti ja lepoa ja siinä se. :) Ja pieni toive.. että rakkaallakin olisi vapaa ilta.

Viimeisimmän vakavan sairauden vuoksi tehdyt hoidot muistuttaa välillä rankkuudestaan, vielä ei jaksa niin kuin ennen. Siksi torstai on mun pyhitetty lepopäiväni ja ystävät yleensä hyväksyy sen mukisematta, että torstaiksi en lupaa tai sovi mitään, vaikka kaikilla on kiire ja kalenterit täynnä, eikä koskaan ehdi nähdä vapaalla. Toki torstaisinkin voi tavata, kunhan ei tarvi olla missään tietyssä paikassa millään tietyllä kellonlyömällä, vaan voi tulla tai mennä vain, jos tulee sellainen olo. Ja toiset taas osaa pistäytyä aina oikeaan aikaan kiireisinäkin päivinä, kun on juuri tullut, eikä vielä tarvi lähteä.

Mun kaverit on siitä ihania, että niitä ei tarvi viihdyttää jos ei jaksa tai ehdi. Ne osaa viihtyä itse. :) Joskus joku käy meillä vaan katsomassa tv:tä ja me katsotaan seurana ja joskus taas jutellaan jonkun kanssa syvällisiä myöhään yöhön. Toisinaan kutsutaan ihan virallisesti vieraita sovittuine tuloaikoineen kaikkineen syömään ja olemaan, mutta yleensä ystävät tulee ja menee omaan tahtiinsa. Helppoa ja kätevää, kun asutaan lähekkäin. :)

Tänä torstaina mulla oli siivouspäivä. Siivoaminen ja järjestely kaikessa rauhassa kotona on valtavan rentouttavaa. Mä pesin keittiön kaapit sisältä ja ovet tietysti myös, putsasin uunin ja sulatin pakastimen. Ei siellä melkein muuta ollutkaan kun silkkiturkin ruokia, ja ne mä kiikutin alakertaan.

Vaatekaapitkin sai uuden järjestyksen. Mä totesin jälleen kerran saman, minkä totean joka kerta pyykkiä pestessä, että meillä on ihan valtavasti farkkuja.. Niitä pitäis viedä kirppikselle myyntiin ja vähän muutakin. Niin ja pyykkiä pesin tietysti tänäänkin. Ja vaihdoin puhtaat lakanat. :) Kukahan nekin käy aina sotkemassa.. Sohvan ja huopien puhdistus kävi nopeasti nyt kun ei ole koirankarvoja.

Rakas pesi vessan ja siivosi eteisen kaapit ja lipaston ja imuroi. Minä pesin lattian ja me kiivettiin sohvalle odottamaan sen kuivumista. Lapsena mä aina kuvittelin olevani yksin vankina autiolla saarella, kun äiti komensi sängylle siksi aikaa, kun lattia oli märkä. Mutta nyt mulla on rakas, eikä saareni enää ole autio. :)

Edellisyö valvottiin synnyttävän silkkiturkin kanssa ja muiden valvoneiden mennessä nukkuman minä kilttinä poikana suunnistin kouluun.. Ja sieltä treeneihin.. Automatka mökille sujui horroksessa.

Mökkibileissä meitä oli paikalla mökin omistajien poika ja hänen bestiksensä, kaksi muutakin sinkkua ja meidät mukaan lukien kolme paria. Kaikki olleet paikalla ennenkin ja kaikille kuvio ennestään tuttu.

Ensin istutaan alas ja syödään. Sitten juodaan ja tehdään villejä tunnustuksia pullonpyörityksen tai jonkun muun pelin varjolla. Sitten vaatteet päälle ja pimeään metsään pelaamaan taskulamppupiiloa. Lämmittävät juomat ja lämmittävä piilokaveri sallitaan, mutta piilosta ei saa liikkua ennen löydetyksi tuloa. Piilon jälkeen märkinä ja hytisevinä saunaan lämmittelemään. Sitten mahdollisesti leffa, yleensä jotain kauhua ja lopuksi muut menevät saunakamariin pelaamaan spiritismiä. Sillä aikaa minä, joka en tahdo osallistua, harjoitan rakkaan kanssa meidän omaa mökkiperinnettä kaikessa rauhassa lämpimässä mökissä kenenkään häiritsemättä. Yöksi jokaiselle parille on oma soppensa yläkerrassa, pikemmin komero kuin huone, ja sinkut valtaavat alakerran ison sängyn.

Muitakin perinnetietoja pitää hallita. Kuten että hän jätti hänet ja hän taas petti häntä hänen kanssaan. Ja nyt hän ja hän ja toisaalta myös hän ja hän ovat pari ja joskus se synnyttää jännitteitä. Ja että mökinomistajien pojan bestis on minun vanha häirikköni, se sama, jonka mukaan lähti hänen viimeksi meillä vieraillessaan henkilökohtaisia, tässä yhteydessä tarkemmin erittelemättömiä esineitä. Ja että kahdesti poliisi on hakenut hänet ikkunamme alta.

Mutta kaikesta huolimatta häirikkö on symppis. Eikä hän ole tyhmä, vaan pysyttelee visusti pois rakkaan tieltä. Ei katso rakasta päin, ei puhuttele. Eikä oikein minuakaan. Mutta kun minä kosketan hiuksiani, hänkin koskettaa omiaan ja kun minä katson kännykkääni, hänkin omaansa. Ja että loppuillasta, jos tilaisuutta osoittaa kaapin paikka ja omistussuhteet ei tule, rakas purkaa turhaumansa minuun.

Mä olen kuullut monta kertaa ihmisten rauhoittavan toista pelästytettyään, ettei tarvi pelätä, en minä pure. Jospa jonain päivänä munkin rakkaani voisi sanoa saman..! Hänen loukattu miehisyytensä tahtoo syödä mun kaulani, tai niskan ja hartiat, tai melkein minkä tahansa muun paikan, täyteen pieniä jälkiä jokaisella mökkireissulla, eikä yhtään nätisti tai huomaamatta, vaan rajusti, lujaa ja puoliväkisin, tai ainakin tilanteessa, jossa en osaa odottaa. Ja sitten minä mökötän humalassa.. että eikö tästä oo puhuttu jo sata kertaa, sä et saa purra! Mutta hänen loukattu miehisyytensä tahtoo merkitä eikä välitä. Niin, paitsi silloin, kun olen itse jo liian humalassa välittääkseni.

Aamulla minulla on krapula ja rakaskin on kiltti, nöyrä ja sovitteleva ja lupaa, ettei koskaan enää. Me rakastamme taas. :) Alkomittarin antaessa luvan ajetaan takaisin kaupunkiin mökin omistajien isolla autolla. Helsingissä halitaan ja kaivetaan esiin kalenterit. Milloin päästään uudestaan? Mieluiten heti, kun vain taskulamppupiilossa hankittu flunssa on parantunut. :)

Mä rakastan lastenkirjoja. Pikku Prinssi on mun kaikkien aikojen suosikki ja hyvänä kakkosena tulee Muumikirjat, ainakin osa niistä. En osaa niitä laittaa järjestykseen, paremmuus riippuu mielialasta. Taikatalvi, Muumipappa ja meri, Muumilaakson marraskuu, Näkymätön lapsi.

Mä rakastan Tove Janssonin tapaa käyttää adjektiiveja ja kuvailla tilanteita ja tunnelmia. Koko juoni ei edes tunnu tärkeältä, kun luen, eläydyn vaan kirjan värittämään maailmaan. :) Eilen ja edellispäivänä se on ollut Taikatalven maailma, joka kertoo mun mielestäni symbolisesti homoudesta.

En tiedä, miten oikeaan mun tulkintani menee kirjailijan alkuperäisten ajatusten kanssa, mutta toisaalta taidetta on täysi vapaus tulkita omista lähtökohdistaan. :) Ja kun Tove eräässä haastattelussa sanoi kirjan Tuu-tikin olevan hänen elämänkumppaninsa Tuulikki, mä tiesin, että en ole ollut ihan hakoteillä.

Muumit ovat kautta koko kehityshistoriansa nukkuneet talviunta. Eräänä talvena Muumipeikko kuitenkin herää, eikä saa enää unta. Talvinen maailma on vieras ja yksinäinen, eikä edes äiti herää kesäisten uniensa keskeltä Muumipeikon hätään. Talvinen maailma symbolisoi homoutta, äiti ei herää näkemään sitä.

Yksinäisyyden keskeltä Muumipeikko löytää Tuu-tikin. Tuu-tikin, joka on talvisessa maailmassa kotonaan, hätäilemätön ja tyytyväinen. "Täällä kasvoi omenia", huomautti Muumipeikko seurallisesti. "Mutta nyt kasvaa lunta", sanoi Tuu-tikki kaukaisesti ja kulki eteenpäin.

Tuu-tikin kotina on muumiperheen uimahuone. Hänen seuranaan asuu myös muita talven ötököitä, mutta ne ovat niin kainoja, että ovat muuttuneet näkymättömiksi. "Ei pidä kysellä kaikkea. Ehkä joku haluaa rauhassa säilyttää salaisuutensa." Tuu-tikki toteaa. Kaapissakin asuu joku, mutta sen ovea ei saa avata.

Suuren talvikokon juhlaan talven eläimet kokoontuvat. Sielläkin niitä on vaikea nähdä, ja ne katoavat takaisin varjoihin juhlan loputtua.

Kirjan lopussa saapuu uusi kevät. Äitikin herää, tuttu ja turvallinen, hyväksyvä äiti. Niiskuneiti ja Muumipeikko löytävät maasta pilkistävän krookuksentaimen. Niiskuneiti tahtoisi laittaa lasin sen suojaksi kylmää yötä vastaan. "Älä pane", sanoo Muumipeikko. "Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia."

Rakas ja minä mennään ensi yöksi kaverin mökille bilettämään. :) Silkkiturkin pennut syntyivät viime yönä, kaksi tyttöä ja yksi poika. :) Silkkiturkki voi hyvin, kaikki pennut syövät ja vatsat toimii. Eiköhän alakerran pojat pärjää niiden kanssa huomiseen asti ilman meidän hössötystäkin.

Mun blogi on ollut luettavana viikon. Tarkalleen ottaen 7päivää ja 11minuuttia sillä hetkellä, kun viimeksi tarkistin lukijamäärän: 645. Mun täytyy hämmästyen todeta sama, kuin muutkin blogin aloittaneet on todenneet: näitä ihan oikeasti luetaan.. :O :)

Eilinen blogi eteni kommentointeineen niin moneen suuntaan, että en tiedä minne siitä loogisesti jatkaisin. Jos sanoisin kaiken, minkä tahtoisin aloitetuista aiheista sanoa, näistä selityksistä tulis ihan valtaisan pitkiä.. Joo, mä innostun hyvin helposti. :)

Ehkä kirjoitankin jotain ihan muuta.

Mä pohdin parinvalintaa.. Rakkaan kanssa me löydettiin toisemme, kun hän oli juuri täyttänyt 19vuotta ja minä olin vielä 15. Kasvaminen parisuhteeseen ja ulos murrosiästä yhtä aikaa on vaatinut suhteelta muutamia ihmeitä :D, mutta nyt me ollaan viimein löydetty jokin seesteinen ja rauhallinen tapa olla yhdessä. Ainakin joksikin aikaa.

Yksi mun pitkäaikaisista ystävistäni, ihan aikuinen mies, yli 40-vuotias, sanoi joskus siitä, miten helppo sitä on kasvaa yhteen, kun kumpikin on vielä nuori. Silloin oppii hyväksymään toisen kaikkine puolineen helpommin ja sopeuttaa oman elämänsä siihen. Ei oo vielä pinttyneitä tapoja, vaan ne luodaan yhdessä. Varmasti mäkin olisin toisenlainen, jos olisin kasvanut ilman rakasta.

Ja mietin, jos olisin elänyt ilman häntä, etsisinkö nyt ihan toisenlaista ihmistä, mitä hän on, tajuamatta, ettei asiat oo niin yksinkertaisia. Joissain asioissa vastakohdat tukee toisiaan. Vaikka toisaalta meidän kemia on ollut alusta asti niin suurta, että ehkä mä osaisin häneen rakastua, vaikka tavattaiskin vasta nyt. :) Ne mielessä olevat listat siitä, millainen toisen pitää olla kun usein heitetään romukoppaan sitten, kun oikeesti rakastuu ja tajuaa, ettei pikkujutuilla tai isommillakaan oo väliä, kunhan vaan on motivaatio saada asiat toimimaan niillä edellytyksillä, mitä on. :)

Mä oon oppinut, että tarvin rinnalleni ihmisen, joka ei oo yhtä tunteiden vietävissä kuin mä olen. :) Välillä toisen tyyneys voi raivostuttaa, mutta jos oon rehellinen, niin suhde ilman tasapainoista, itsepäistä suunnannäyttäjää kävis ihan valtavan stressaavaksi.

Ja miten mä ajattelen niin kamalasti kaikkea ja analysoin.. Äkkiä vois ajatella, että pohdiskeleva ihminen löytäisi sukulaissieluisen rakkaan toisesta pohdiskelijasta, jonka kanssa viettää tuntikausia Suurista ajatuksista keskustellen. Mun rakasta ei kiinnosta uskonnot ja jumaluudet tai maailmankaikkeuden hienous ja sen olemassaolon syyt. Ja se on hyvin rauhoittavaa.

Mä voin keskustella intohimoisesti tärkeistä aiheista ystävien kanssa, lukea kirjoja ja penkoa netistä tietoa ja pomppia löytämisen ja oivaltamisen riemusta.. Innostua valtavasti ja pettyä, kun joku ajatus ei toiminutkaan.. Etsiä taas ja löytää ja kadottaa. Jakaa kokemuksia, loukkaantua, miten kaikki oivallukseni leimataan typeryydeksi ja samalla tietää, että rakasta ei haittaa. Rakkaan kainaloon voi aina palata yhtä tasaisen turvallisen varmaan paikkaan, hän tykkää mun uteliaisuudestani, muttei tunne tarvetta todistaa tai kiistää mitään.

Rakas osoittaa myötäelämisen iloa ja surua mun puolesta ja siinä se, kysyy välillä jotain, mutta ei tietääkseen, vaan jotta mä saisin kertoa. Musta on hienoa, että ne mun "suuret ja tärkeät asiat" ei voi olla erottamassa meitä. Ne ei merkitse meidän suhteelle mitään. Hän hyväksyy mun etsimiseni ja hymyilee sille ja mä hyväksyn hänen vakautensa ja olen onnellinen turvasta, jonka se meille antaa.

Me ei olla sukulaissieluja, eikä se ole tärkeää. Tärkeää on kohdata toinen kaikkine puolineen ja kunnioittaa. Ei oo olemassa rakkautta ilman kunnioitusta.

Ja sitten on yhteenkasvaminen. Että toisesta tulee osa minua. Ja on se kemia. Että joku siinä ihmisessä vaan kiehtoo ja haluttaa ja vetää puoleensa.. <3

Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka kaipaa jatkuvaa vaihtelua. Mulla rakas on niin rakas juuri siksi, että hän on hän. Ja niin haluttava, koska mä tunnen hänet joka kohdasta ja tiedän.. ja hän tietää minut. Että me ollaan me, ja jotka yrittää tulla siihen väliin, huomaa kyllä pian olevansa väärässä paikassa.

Sanassa me on jotain todella suurta. Me on niin paljon enemmän kuin vain kaksi minua.

Tämä päivä meni koulussa ja treeneissä. :) Ihan kiva sairastamisen jälkeen palata taas normaaliin rytmiin. Silkkiturkin pentuja ei näy eikä kuulu.. Mä toivon, että ensi yönä alkais jo tapahtua, ja että se ei vaan synnyttäisi sillä aikaa, kun me ollaan koulussa ja töissä.

Eilinen keskustelu Sleepygayn kanssa innosti mut lukemaan homoaiheesta. Mulla ei oo kotona nyt oikein mitään sitä käsittelevää kirjaa, niin tartuin sitten Tove Janssonin Taikatalveen, joka kertoo -mun mielestä ainakin- homoudesta, mutta symbolisesti. Se on kaunis kirja, mä rakastan Toven tapaa luoda tunnelmia ja kuvata maailmaa. :) Eilen luin puoleen väliin asti ja tänään loput.. Tutussa sohva-asetelmassa tietenkin.. ;)

Huomenna Taikatalvesta enemmän. Ja vähemmän hehkutusta rakkaan ylivertaisesta ihanuudesta.. :D

Me vietiin perjantai-iltana viimeisillään raskaana oleva koiraneitimme alakerran poikaparin luo odottamaan synnytystä (sen laskettu aika on tänään) ja mammalomalle. Silkkiturkki on sijoituskoira, eli vaikka se on asunut meidän luona jo kauan, se ei oo virallisesti meidän ennen pentujen syntymää, mutta matka kasvattajan luo äitiyslomalaista katsomaan ei onneksi oo pitkä.. Pennut jää sitten sinne alakerran poikien hoiviin kunnes uuteen kotiin lähtemisen aika koittaa. Nyt vaan ootellaan. :)

Silkkiturkki oli jo perjantaina vähän levoton, mutta ei ne olleetkaan vielä supistuksia, vaan neidillä on muuten vaan tukala olo valtavan masunsa kanssa.

Koiranvientimatka venyi aamuun asti.. Me odoteltiin, josko jotain jo tapahtuis, juotiin viiniä ja pelattiin lautapelejä. Oli tosi kivaa! Silti, vaikka pojat syytti meitä huijaamisesta. Ei me huijattu! Ympyrä ja viiva paperilla on TIETENKIN tikkataulu, siitä tulee mieleen viime kesä ja kaverin mökki.. Kolmio kahtia haarautuvan pystyviivan vieressä on ihan selvä myrsky! Ihan niin kuin me vähän ennen ensilumen tuloa oltiin telttailemassa Nuuksiossa syysmyrskyssä.. kolmio on teltta ja se viiva metsää symboloiva puu.. Ihan selvä homma! :D Me vaan puhutaan samaa kieltä.. minkä sille voidaan, jos ei muut ymmärrä..

Lauantaina tyttökaveri tuli käymään, toi mukanaan yhden kirjakerhon jäsenlehden ja pyysi mua ympyröimään mistä kirjoista tykkään. Hän oli meidän notkuvista hyllyistä päätellyt, että mä pidän lukemisesta, mutta kun me ei olla tunnettu vielä kovin kauaa, tahtoi hahmottaa mun makua ennen jouluostoksille menoa.

Mä avaan lehden sattumanvaraisesti keskeltä. Katselen. Avaan toisesta kohtaa ja katselen taas. Läpikäydyn lehden takaisin ojentaessani kaveri näyttää pettyneeltä mun valintoihini.. "Etkö sä löytänyt mitään?" "Löysin, mutta mä jouduin ympäröimään koko sivunumerot, eikä vaan yksittäisiä opuksia.." mä selitän.. Tyttö katsoo mua vähän hitaasti ja alkaa kikattaa, pörröttää mun tukkaa mennessään ja pussaa poskelle.

Mutta kun kaikki ON niin kamalan mielenkiintoista!

Mä luulin aikaisemmin, että matematiikka mua ei kiinnosta. Eikä fysiikkakaan oikein. Kaikki muu, mutta ei ne. Mutta sitten ne penteleet meni näyttämään niin mielenkiintoisen dokumentin mustista aukoista tv:ssä, että hurahdin ihan kokonaan ja nyt ihmettelen, miksen oo aikaisemmin tajunnut, miten tärkeää sekin on.

Dokumentissa esitettiin teoriaa, jonka mukaan on todistettu ihmisen voivan olla elossa ja kuollut yhtä aikaa. Se oli uskonnollisen näkökulman läpi katsottuna jotain niin suurta, että mun TÄYTYY saada tietää siitä lisää.. Tosin teoria oli niin monimutkainen, että ohjelmassa mukana olleelta avustajalta oli mennyt puolitoista vuotta aikaa ymmärtää se, joten.. Mutta silti.

Jonain päivänä mä vielä tiedän kaiken kaikesta. :)

Tänään käytiin aamulla uimassa ja sitten illemmalla meillä oli kavereita käymässä. Syötiin tortilloja ja kebabia (rakkaan ihan itse tekemällä lihalla tietysti ja minä olin apukokki) ja juteltiin parisuhdeasioita. Pettämisen petollisuudesta ja rakastettavasta rakkaudesta.. Tuoleja oli vaan neljä ja vieraita kolme, ja me sitten istuttiin sylikkäin. Ei kovin käytännöllistä, mutta niiin romanttista. <3

Nyt iskee hihhulointifiilis. :) Se on mun nimi sille, kun tekee mieli lukea Raamattua tai muuta Jumalaan liittyvää ja miettiä syvällisiä. Rakas on lösähtänyt sohvalle katsomaan TSH-leffan ykkösosaa.. Taidan kömpiä kainaloon kirjan kanssa. :)

Meidän asetelma sohvailtoina on aina sama. Aluksi me istutaan vastatusten käsinojiin nojaten ja rakas leikkii mun varpailla. xD Sen mielestä se on terapeuttista.. ja sitten siinä vaiheessa kun mä lasken puhelimen pois käsistä (kun iltaisin pitää tekstailla aina viimeisimmät kuulumiset milloin kenenkin kanssa), ni kömmin sen kainaloon.. Nyt on sen aika. :) On vaan vähän outo olo, kun ei tarvikaan viedä silkkiturkkia iltapissalle.. Ikävä tulee!

Blogiyhteisö todella on ja se toimii.. :D Mun täällä kertomani ongelmat sai väen liikkeelle ja puolustajia löytyi. Iso kiitos siitä. :)

Mä päätin antaa vastapuolen saada viimeisen sanan ja keskityn itse opettelemaan nöyryyttä.. Se ei oo helppoa, kun olisi vielä niin paljon sanottavaa ja kun tuntuu, että vastapuoli on jo nyt perustellut itsensä pussiin.. mun pitäisi enää osoittaa se ja.. Toisaalta on kyllä niin, että mitä vaikeampaa se on, sitä enemmän nöyryyttä tarvitsee. Kasvaminen tekee niiin kipeää.

Onneksi on omat ystävät, kuuntelevat, kunnioittavat ja aina yhtä tärkeät. :)

Takaisin blogiyhteisöön. :) Aboa on pari kertaa väläytellyt kysymystä, että minkälaisina ihmiset täällä toisensa näkee, ja mustakin se on kiinnostava kysymys. Jotain sen tapaista keskustelua oon mäkin tuolla toisaalla joskus aloitellut, että miten sitä luo kuvan ihmisistä, joiden kanssa on säännöllisesti tekemisissä, silloinkin, kun mitään todellista tietoa asioista ei ole.

Vakituisista keskustelijoista mulla on vaikka miten paljon ajatuksia, mutta tässä yhteydessä mä en aio puhua heistä, jotka ei liiku täällä blogien puolella, tai ainakaan kommentoi. Se tuntuis selän takana juoruamiselta.

Martinilla on ihan tumma tukka. :) Siitä mä oon täysin vakuuttunut. Sleepygay on jotain 175cm pitkä ja hoikka ja ruskeatukkainen. Tuista mulle tulee mieleen mun vietnamilaissyntyinen ystäväni, jonka nimi lausutaan melkein noin, ja mielikuva tulee pitkästä, mustasta tukasta ja pienestä, hoikasta vartalosta. :) Laika on vaalea, suhteellisen pitkä, lyhyttukkainen ja Laikalla on suorakaiteenmuotoiset, tummasankaiset silmälasit. Sitten on useampia, joiden kuvan mä olen nähnyt.. Hmmm.. Aboa on jotain jo kertonutkin itsestään, eikä mulla ole siihen lisättävää. Päästäiskö tällä alkuun? :D Tää oli nyt ulkonäköpainotteista, kun sen pidemmälle en kuvien luomisessani oo ehtinyt.. paitsi että Martinin kotona on paljon kirjoja, joista osa on hyllyissä ja osa pinoina lattioilla ja pöydillä.. Köh, miten niin mä sorrun mutu-tietoon..?

Mun käsityksille saa nauraa vapaasti ja ne on tehty kumottaviksi. :) Ikää ja mittaa vaan ruutuun ja tekemään tunnustuksia itsestä ja omista käsityksistä. Tästähän voi tulla vielä hauskaa..! xD