Rakkaus

Eilinen blogi eteni kommentointeineen niin moneen suuntaan, että en tiedä minne siitä loogisesti jatkaisin. Jos sanoisin kaiken, minkä tahtoisin aloitetuista aiheista sanoa, näistä selityksistä tulis ihan valtaisan pitkiä.. Joo, mä innostun hyvin helposti. :)

Ehkä kirjoitankin jotain ihan muuta.

Mä pohdin parinvalintaa.. Rakkaan kanssa me löydettiin toisemme, kun hän oli juuri täyttänyt 19vuotta ja minä olin vielä 15. Kasvaminen parisuhteeseen ja ulos murrosiästä yhtä aikaa on vaatinut suhteelta muutamia ihmeitä :D, mutta nyt me ollaan viimein löydetty jokin seesteinen ja rauhallinen tapa olla yhdessä. Ainakin joksikin aikaa.

Yksi mun pitkäaikaisista ystävistäni, ihan aikuinen mies, yli 40-vuotias, sanoi joskus siitä, miten helppo sitä on kasvaa yhteen, kun kumpikin on vielä nuori. Silloin oppii hyväksymään toisen kaikkine puolineen helpommin ja sopeuttaa oman elämänsä siihen. Ei oo vielä pinttyneitä tapoja, vaan ne luodaan yhdessä. Varmasti mäkin olisin toisenlainen, jos olisin kasvanut ilman rakasta.

Ja mietin, jos olisin elänyt ilman häntä, etsisinkö nyt ihan toisenlaista ihmistä, mitä hän on, tajuamatta, ettei asiat oo niin yksinkertaisia. Joissain asioissa vastakohdat tukee toisiaan. Vaikka toisaalta meidän kemia on ollut alusta asti niin suurta, että ehkä mä osaisin häneen rakastua, vaikka tavattaiskin vasta nyt. :) Ne mielessä olevat listat siitä, millainen toisen pitää olla kun usein heitetään romukoppaan sitten, kun oikeesti rakastuu ja tajuaa, ettei pikkujutuilla tai isommillakaan oo väliä, kunhan vaan on motivaatio saada asiat toimimaan niillä edellytyksillä, mitä on. :)

Mä oon oppinut, että tarvin rinnalleni ihmisen, joka ei oo yhtä tunteiden vietävissä kuin mä olen. :) Välillä toisen tyyneys voi raivostuttaa, mutta jos oon rehellinen, niin suhde ilman tasapainoista, itsepäistä suunnannäyttäjää kävis ihan valtavan stressaavaksi.

Ja miten mä ajattelen niin kamalasti kaikkea ja analysoin.. Äkkiä vois ajatella, että pohdiskeleva ihminen löytäisi sukulaissieluisen rakkaan toisesta pohdiskelijasta, jonka kanssa viettää tuntikausia Suurista ajatuksista keskustellen. Mun rakasta ei kiinnosta uskonnot ja jumaluudet tai maailmankaikkeuden hienous ja sen olemassaolon syyt. Ja se on hyvin rauhoittavaa.

Mä voin keskustella intohimoisesti tärkeistä aiheista ystävien kanssa, lukea kirjoja ja penkoa netistä tietoa ja pomppia löytämisen ja oivaltamisen riemusta.. Innostua valtavasti ja pettyä, kun joku ajatus ei toiminutkaan.. Etsiä taas ja löytää ja kadottaa. Jakaa kokemuksia, loukkaantua, miten kaikki oivallukseni leimataan typeryydeksi ja samalla tietää, että rakasta ei haittaa. Rakkaan kainaloon voi aina palata yhtä tasaisen turvallisen varmaan paikkaan, hän tykkää mun uteliaisuudestani, muttei tunne tarvetta todistaa tai kiistää mitään.

Rakas osoittaa myötäelämisen iloa ja surua mun puolesta ja siinä se, kysyy välillä jotain, mutta ei tietääkseen, vaan jotta mä saisin kertoa. Musta on hienoa, että ne mun "suuret ja tärkeät asiat" ei voi olla erottamassa meitä. Ne ei merkitse meidän suhteelle mitään. Hän hyväksyy mun etsimiseni ja hymyilee sille ja mä hyväksyn hänen vakautensa ja olen onnellinen turvasta, jonka se meille antaa.

Me ei olla sukulaissieluja, eikä se ole tärkeää. Tärkeää on kohdata toinen kaikkine puolineen ja kunnioittaa. Ei oo olemassa rakkautta ilman kunnioitusta.

Ja sitten on yhteenkasvaminen. Että toisesta tulee osa minua. Ja on se kemia. Että joku siinä ihmisessä vaan kiehtoo ja haluttaa ja vetää puoleensa.. <3

Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka kaipaa jatkuvaa vaihtelua. Mulla rakas on niin rakas juuri siksi, että hän on hän. Ja niin haluttava, koska mä tunnen hänet joka kohdasta ja tiedän.. ja hän tietää minut. Että me ollaan me, ja jotka yrittää tulla siihen väliin, huomaa kyllä pian olevansa väärässä paikassa.

Sanassa me on jotain todella suurta. Me on niin paljon enemmän kuin vain kaksi minua.

Tämä päivä meni koulussa ja treeneissä. :) Ihan kiva sairastamisen jälkeen palata taas normaaliin rytmiin. Silkkiturkin pentuja ei näy eikä kuulu.. Mä toivon, että ensi yönä alkais jo tapahtua, ja että se ei vaan synnyttäisi sillä aikaa, kun me ollaan koulussa ja töissä.

Eilinen keskustelu Sleepygayn kanssa innosti mut lukemaan homoaiheesta. Mulla ei oo kotona nyt oikein mitään sitä käsittelevää kirjaa, niin tartuin sitten Tove Janssonin Taikatalveen, joka kertoo -mun mielestä ainakin- homoudesta, mutta symbolisesti. Se on kaunis kirja, mä rakastan Toven tapaa luoda tunnelmia ja kuvata maailmaa. :) Eilen luin puoleen väliin asti ja tänään loput.. Tutussa sohva-asetelmassa tietenkin.. ;)

Huomenna Taikatalvesta enemmän. Ja vähemmän hehkutusta rakkaan ylivertaisesta ihanuudesta.. :D