Joulun jälkeen

Mä oon ollut väsyneempi kuin tajusinkaan. Kolme kokonaista vapaapäivää, aatto, päivä ja tapani, meni melkein kokonaan nukkuessa. Aattona en ensin osannut vielä rauhottua ja istua alas, mä tahdoin häärätä kaikkea pientä ja rakkaan vanhempien luona auttelin viimeistelyissä. Sitten rakkaan äiti komensi mut sohvalle ja mä nukahdin siihen. Istualleen. Kolmeksi tunniksi. Kunnes rakas herätti ja kysyi haluanko kotiin.

Kyllä me jäätiin vielä, mä soitin pianoa pitkästä aikaa ja lauloinkin, opetin paria joululaulua yhdelle rakkaan uusimmista sijaissisaruksista, syötiin ja jaettiin lahjat, kiitettiin, halattiin ja lähdettiin kotiin jatkamaan unia.

Kahtena seuraavana päivänä nukuin yli kolme neljännestä vuorokaudesta. Rakas mittautti mun kuumeen kolme kertaa, kun ei tahtonut uskoa, että en oo kipeä. Väsymys vaan tuli niin voimakkaana, kun sille kerrankin oli aikaa ja tilaisuus.

Pitkistä unista huolimatta, tai ehkä niiden johdosta, joulu oli onnistuneempi kuin olin uskaltanut odottaa. Oli rauhallinen ja mukavan harras olo, palavat kynttilät loi pimeään joulun tuntua, vaikkei lunta ollutkaan. :) Ja tavallaan oli helpotus, ettei mun äiti tullutkaan meidän kanssa. Äidin kanssa olo luo aina saman hylätyksi tulemisen tunteen kuin silloin vaikeina aikoina, vaikka järjen tasolla osaankin jo nähdä asiat toisin.

Tänään ollaan taas palattu arkirutiineihin. Mulla ja rakkaalla on kummallakin lomaa koulusta ja töistä, mikä on ihan huippua. Käytiin yhdessä salilla ja se oli hauskaa. :) Vaikka me molemmat liikutaan paljon, niin liian harvoin se on mahdollista yhdessä, kun kumpikin treenaa tahollaan omia lajejaan.

Äsken katsoin tv:stä dokumenttia Juudaksen evankeliumista ja nyt on taas hieno olo. Tuntuu, että ehkä mä olen kuitenkin ymmärtänyt uskosta jotain ja että ehkä en kuitenkaan oo ajatuksineni niin erilainen, miltä monesti tuntuu, kun en osaa sitoutua kirkkojen ajatuksiin ja oppeihin, vaan etsin jotain suurempaa ja puhtaampaa. Ja välillä löydänkin, vaikka niitä asioita on kamalan vaikea selittää. Silti mun kuva kokonaisuudesta ja kaiken suhteista kasvaa joka päivä ja se saa mut yhtä haltioituneeksi suuruudessaan.

Viimeaikoina mä oon taas palannut miettimään yhtä niistä aiheista, jotka jaksaa kiehtoa mua aina vain uudelleen; kuolemaa. Kaikki, jotka tuntee minut, tietää, miten tärkeä ja läheinen aihe se on mulle. Huomenna aion kirjoittaa siitä lisää, joitain ajatuksia, vaikka ei niissä mitään niin mullistavaa taida ollakaan muille kuin mulle.

Muutenkin monissa asioissa on niin, että melkein kaikki tietää teoriassa paljon asioita ja on valmiita kannattamaan niitä ajatuksen tasolla, mutta sitten se lopullinen ymmärtäminen jää kuitenkin tapahtumatta. Ja kun itse kokee todella ymmärtäneensä jonkin asian, sen tahtoo jakaa, ja jää ihmettelemään, miksi muut ei innostu yhtä paljon. Ymmärtäminen tunteen tasolla vasta todella avaa silmät sille, minkä järki on tiennyt jo kauan.

Kuten että ei tuomitseminen vähene maailmasta, jos keskitytään tuomitsemaan kaikkia, jotka tuomitsee. Eikä väkivalta vähene maailmasta, jos rankaisee lyömällä jokaista, joka lyö. Eikä voi vaatia kunnioitusta omille arvoilleen halveksumalla toisin ajattelevien arvoja. Omat arvot pitää ITSE elää todeksi, tai edes yrittää. Muiden valintoihin meillä ei oo suoraa valtaa. Eikä muilta oo luvallista vaatia sellaista, mihin ei itsekään pysty.

Kuulostaa helpolta ja itsestään selvältä. Mutta silti taas seuraavan kerran ongelmien tullessa huomaa olevansa jakamassa tuomiota. Tai ehkä ongelma on siinä, että jakaa huomaamattaan.

Huomenna lisää. :) Nyt on rakkaan, läheisyyden ja unien vuoro.