Minun on valtavan vaikeaa irrottaa ihmisistä. Mun on melkein mahdoton lopetta keskustelua itse. Varsinkaan jos siinä ei olla päädytty sopuratkaisuun ja yhteisymmärrykseen. En voi irrottaa kenestäkään sellaisesta, jonka paluusta luokseni irrottamisen jälkeen en voi olla varma.
Toisinaan mä kirjoitan ihmisille kirjeitä ja viestejä, jotka sitten pyyhin pois tai jätän lähettämättä, koska mun tarpeeni saada selittää on rajaton, enkä voi itselleni mitään.
Mulla on tapana jankuttaa. Uudelleen eri sanoin, vaikka olisin sanonut kaiken jo. Eikä se johdu siitä, että tahtoisin toisen myöntävän mun olevan oikeassa tai muuttavan omaa kantaansa, vaan siitä, että mun tarpeeni saada hyväksyntä sille että minunkin kantani oli oikeutettu, on elämääni hallitseva.
Mä inhoan itseäni kun jankutan. Inhoan sitä, kun tiedän jo olevani häiriöksi. Luon itse pahinta pelkoani yrittämällä oikeuttaa itselleni hyväksyntää, tavalla joka saa kaikki ärtymään. Enkä voi ihmetellä miksi.
Mun tarpeeni saada kuulua ryhmään, olla hyväksytty ja kunnioitettu muiden mukana, olla osa yhteisöjä on aivan liian suuri ihmiselle, jonka ajatuksilla on kuitenkin tapana muokkautua omia logiikoitaan myöten, ei yleisesti hyväksytyn ja muiden ihaileman tavan mukaan.
3 kommenttia
martin
30.5.2010 22:58
Vaikka tämä ei ilmeisesti auta, niin kirjoitan sen tähän kerran: Sinulla on o m a, joskus eroava kantasi ja minulle olet a i n a hyväksytty (ja lisään mielelläni: nettituttavuus, josta pidän paljon!)
Aboa
31.5.2010 18:02
Miten se, hyväksynkö vaikkapa minä sinun näkökulmasi, on suorassa yhteydessä sen kanssa, hyväksynkö sinut? Eikö aikuisuuteen kuulu sen ymmärtäminen, että asiat saattavat riidellä, eivät ihmiset niiden takana?
innocentius
1.6.2010 21:48
Ensinnäkin nimipäiväonnittelut!
Piti oikein rekisteröityä, jotta tuonkin sai sanotuksi;)
Ja sitten päivän epistolaan: Ei se, että olemme eri mieltä asioista, tee meitä välttämättä toistemme vihamiehiksi. Meillä voi olla useista asioista eri mielipide, entäpä sitten, ei maailmamme - kummankaan - toivottavasti siihen kaadu.
On upeata, että esität mieilipiteesi suoraan ja selvästi. Ainakin yleensä;) Toisenlaisella elämänkokemuksella asiat voivat näyttää toisenlaiselta, sinulla on silti oikeus mielipiteisiisi, näin myös minulla.
Enkä nyt kirjoita kinastellakseni tästä, en. Törmäsin blogiisi täysin vahingossa ja jäin kerralla koukkuun. Luin blogisi uusimmasta vanhimpaan, tapahtumat olet kertonut mukaansatempaavasti, ei tätä voinut jättää keskenkään. Ja milloin iloitsin kyynelet silmissä, milloin olin pakahtua surusta, mutta kuitenkin iloitsin kertomuksestasi ja sain siitä jotain itselleni.
En toki ollut kaikesta samaa mieltä, mutta blogisi avasi myös kaltaiselleni jäärälle uuden näkökulman joihinkin asioihin. Itse pystyn hyväksymään poikkeavatkin mielipiteet, joskus jopa muuttamaan omianikin.
Toisinaan selventämiseen tarvitaan rautalankaa, joskus selkokieltä, toisinaan tarvitaan vastaanottajan pökerryttäminen munkkilatinalla (alan slangilla tms.), jotta vastaanottajan vastustuskyky alenee. Joskus ei ainakaan itselle selvä asia valkene vastaanottajalle sittenkään.
Välttämättä - ainakaan aina - vika ei ole esittäjässä, vaan vastaanottajan tila saattaa estää selvänkin asian ymmärtämisen, tai asian sulattamiseen tarvitaan aikaa.
Sinun, jos kenenkään, ei tarvitse inhota itseään. Toki, jos on piirteitä, joista tietää koituvan harmia, niitä voi ehkä ajan mittaan hioa. Mielestäni, enkä näemmä ole tässä yksin, sinä olet hyväksytty juuri sinuna. Olet mainio rehellisenä itsenäsi, salli meidän nauttia siitä. Älä välitä, vaikkemme aina ole kanssasi samaa mieltä, Silti sinä olet olennainen osa omaa perhettäsi ja ainakin blogisi suosion perusteella myös osa tätä yhteisöä,
Anna meidän kehittyä kanssasi!
martin ja Aboa yllä jo kyllä kiteyttivät asian, minäkin tässä vain jankkaan;)